Autiomaan reunalla San Pedro de Atacamassa

Chilen rajan ylityksen jälkeen vuoristoteitä pitkin laskeuduttiin metri metriltä alaspäin kohti San Pedro de Atacaman kaupunkia. “Vain” 2400 metrissä sijaitseva kaupunki toimii monen reppureissaajan tukikohtana tai lähtöpisteenä niin aavikko- kuin vuoristoseikkailuillekin, ja ensivaikutelma kaupungista olikin, nooh, hieman turistisoitunut. Pienet pölyiset kadut olivat pullollaan retkipaketteja myyviä kojuja ja niiden välissä kaupat pullistelivat jokainen samanlaista turistitavaraa leikkilaamoista Chile-tekstillä varustettuihin vihkoihin ja laukkuihin. Jo muutaman minuutin kiertelyn jälkeen tuntui siltä, ettei paikalla olisi mitään tarjottavaa minulle – olinhan jo nähnyt ennen tänne tuloa kaikki ne upeat maisemat, joita tour-järjestäjät nyt yrittivät minulle tarjota. Ensimmäisenä iltana päätinkin vain nauttia kaupungin varsin hyvästä ravintolatarjonnasta vuoristopaikkojen hieman alkeellisempien ravintolakokemusten jälkeen.

Seuraavana aamuna köpötellessäni kaikessa rauhassa kohti aamiaiskahvilaa, näytti tämä Atacaman autiomaan reunakaupunki minulle ehkäpä parhaita puoliaan. Kaupat ja kojut olivat vielä kiinni, paikalliset sekä rinkkamatkailijat vielä nukkumassa, sillä sain kävellä kaduilla lähes ylhäisessä yksinäisyydessä. Mitä nyt muutama paikallinen koira näytti kuonistellen heräilevän ja lähtevän verkkaisesti löntystelemään perääni. Onneksi sentään tiesin paikan yhden parhaimmista kahviloista olevan auki jo seitsemän jälkeen, muuten tästä kylästä olisi aamuvirkun voinut olla hankala löytää aamiaista! Istuinkin O2 Salon de Te -kahvilan sisäpihan pöytään, ja vietin siellä hyvän tovin jättikokoisen avocadoleivän sekä herkullisen suklaalla maustetun cappuccinon parissa. Samalla pohdiskelin, että oikeastaan ainoa asia mitä täällä haluaisin tehdä, olisi nähdä Atacaman kuuluisa autiomaa. Edellisenä iltana olin huomannut joidenkin tour-järjestäjien tarjoavan sinne retkiä auringonlaskun aikaan, joten mikä olisikaan parempi hetki lähteä kierrokselle autiomaan maisemiin.

Mutta kun kävelin aamiaiselta takaisin hotellilleni, tuntui vieläkin alhaalta porottava aurinko tuskastuttavan kirkkaalta ja hotellille päästessäni pelkäsin migreenin yllättävän. En tiedä oliko kyseessä kuitenkin vain pelkkä matkaväsymys, mutta lopulta huomasin viettäneeni lähes koko päivän vain lepäillen pimeässä huoneessani. Väsymyksen vuoksi päätin myös jättää lopulta Atacaman retkenkin välistä – kuulin nimittäin, ettei retkellä suinkaan ihailtaisi vain kaunista auringonlaskua, vaan ensin pitäisi parin tunnin ajan patikoida ylös alas kivikkoja sekä ryömiä pitkin kallio-onkaloja. Reilun kolmenkymmenen asteen helteessä tämä tuntui lähes mahdottomalta ajatukselta. Samalla kuitenkin tunsin suurta pettymystä itseäni kohtaan – miksi juuri nyt ainoana kokonaisena päivänä täällä Atacaman reunamalla en saa itseäni ylös sängystä, matkalla ollessahan tarkoitus on juuri nähdä ja kokea mahdollisimman paljon uutta. Enhän varmastikaan aivan paikalla, jos koskaan, olisi tänne palaamassa! Kun pääsin pahimman turhautumiseni ylin, yritin muistuttaa itselleni, että kaiken sen näkemisen rinnalla matkalla ollessa tärkeää on kuitenkin kuunnella omaa kroppaa ja sallia välillä itselle myös totaalisia lepopäiviä. Niiden jälkeen matkanteostakin taas pystyy nauttimaan aivan eri tavalla.