Cartagenan kauneutta ja haikeita ajatuksia

Istun lentokoneessa ja näen ikkunasta viimeisen vilauksen Kolumbian rantaviivaa kun kone kaartaa Cartagenasta kohti Panamaa. Mielen valtaa se suunnaton haikeus, kun pitkän matkan jälkeen tietää reissun olevan loppusuoralla ja paluun kotiin ja arkeen olevan vääjäämättä edessä. Yritän olla tirauttamatta pieniä kyyneleitä, kun muistelen, mitä kaikkea viimeiseen neljään viikkoon on sisältynytkään – olen piipahtanut Panama Cityssä, surffannut ja joogannut Santa Catalinassa, viettänyt joulua Bocas del Toron paratiisissä, ollut levoton sielu sademetsärannoilla, purjehtinut Panamasta Kolumbiaan vieraillen Karibianmeren pienillä saarilla, tehnyt viidakkovaelluksen Kolumbian kadotettuun kaupunkiin sekä nyt viimeisinä päivinä viettänyt aikaa Kolumbiassa niin Santa Martassa kuin Cartagenassa.

Olen äärettömän kiitollinen näistä kaikista upeista paikoista, kokemuksista ja kohtaamisista, joita matkaani onkaan sisältynyt, mutta silti en voi olla äänettömästi kysymättä – miksi, oi miksi, minun täytyy jo nyt suunnata kotiin. Tuntuu, että jotain jäi vielä kesken, jotain sellaista suurempaa, johon liittyvä ajatusvyöry lähti liikkeelle sademetsän poluilla, sai sattumien kautta uutta tuulta alleen sekä lopulta Santa Martassa antoi erään kohtaamisen kautta vielä viimeisen muistutuksen siitä, miten omia unelmia kannattaakaan kuunnella. Nimittäin joskus elämä tarjoilee niistä pieniä muistutuksia, kun vähiten sitä osaa odottaa.

Myönnän, viimeiset vuorokaudet olen ollut jopa hämilläni kaikesta tästä. Nimittäin matkani viimeisellä viikolla katseeni kohtasi pysyvästi erään Eat Pray Love -leffan Javier Bardem jr:n näköisen miehen kanssa ja jutellessamme tuntui siltä, kuin olisimme tavanneet joskus aiemmin. Pari kertaa taisin kysyäkin sitä ääneen, niin hölmistyneeltä olo välillä tuntui. Mieleeni myös muistui, kuinka Jetlagissa-podcastin jaksossa “Mökkikauhua ja ilmastontuhoamista” kerroin eräästä haaveestani liittyen palmurantoihin, ja yhtäkkiä näiden kaikkien sattumien kautta minulla alkoikin jo olla suunnitelman raakileet piirtyneenä mieleeni unelmien toteuttamiseksi – miehestä ja maapläntistä alkaen. Ja miten inspiroivaa onkaan tavata ihminen, joka on luonut elämästään juuri itsensä näköisen, mutta vieläkin pysäyttävämpää, jos se joku jakaa salaisen unelmansa kanssasi.

Mutta ah ne niin ihanat elämän reaaliteetit sieltä jostakin vain puskevat vastaan. Ehkä omista epävarmuuksista, iän tuomasta kokemuksesta, mistä lie. Välillä toivoisin uskaltavani vain olla se rämäpää, joka hetken mielijohteesta heittää kaiken menemään ja hyppää tuntemattomaan, eläisi tunteella, riskilläkin. Katsoisi mihin elämä kantaa ilman turhaa suunnittelua ja stressiä. Mutta näiden vuosien kokemuksella tiedän, etten ole sellainen heittäytyjä, en ainakaan vielä. Olen harkitseva, välillä liiankin. Ajattelen enemmän järjellä kuin sydämellä, vaikka ehkä joskus se toinen näistä tulisi laittaa etusijalle elämänvalintoja tehdessä.

Tiedän, että tämä on vasta kaiken uuden alku, ajatustyön, unelmien tavoittelun, ehkä ihmissuhteidenkin. Silti se jokin sisältä kumpuava pidätelty haikeus kuristaa kurkkuani, vaikka haluan kuinka uskoa ja luottaa siihen, että elämä menee aina siihen suuntaan kuin on tarkoitettukin. Mutta silti, olisipa minulla ollut edes muutama päivä, viikko, kuukausi lisäaikaa täällä!

Näiden kuvien myötä sanon hyvästit Kolumbialle ja kauniille Cartagenalle. Haluan uskoa, että tänne palaan vielä uudelleen, kun aika on oikea.

“I hope it is freedom you feel when loving me, she said. I hope it is home you find, he said.”