Sattumien kautta uusien unelmien äärelle

Panama Cityssä hyppään minibussin kyytiin aamuvarhaisella. Väsyttää, sillä olen nukkunut edellisenä yönä vain vajaa pari tuntia. En silti jaksa katua itse aiheutettua väsymystä, sillä edellisen illan tapahtumasarja oli vienyt ajatuksiani taas uusia harppauksia eteenpäin siitä, mihin Bocas del Torossa jäin. Olin nimittäin edellisenä iltana alkuillasta viemässä postikorttia postiin, jossa virkailija ei puhunut sanaakaan englantia. Paikassa asioimassa ollut toinen nainen tuli avuliaasti tulkkaamaan englannin ja espanjan välistä keskustelua, ja pian jäinkin juttelemaan hänen kanssaan, mikä johti lopulta siihen, että nainen kutsui minut erään hostellin avajaisbileisiin. No, koska minulla ei ollut suunnitelmia viimeiselle illalleni Panama Cityssä ja olin jo tavarani pakannut, päätin suunnata bileisiin.

Bilepaikalla suuntasin baaritiskille, enkä ehtinyt tuolille edes istahtaa, kun viereeni pelmahti toinen soolomatkailijanainen, ja aloimme juttelemaan. Puhuimme niitä näitä reissuistamme, mutta nopeasti keskustelumme johti elämän suurempiin asioihin, elämänvalintoihin ja siihen mitä elämältään haluaakaan. Itse tuskailin reissuelämän ja arkielämän välisen tasapainon löytämisen kanssa, ja kerroin kuinka palava halu minulla on vain kokoajan nähdä maailmaa enemmän. Brittinainen Bex taas kertoi, kuinka hän oli ollut jo reissussa 2 vuotta ja alkanut vasta viime aikoina kaipaamaan palasia koti-arjesta. Kun hämmästelin, miten hän on pystynytkin säästämään kasaan sellaisen summan rahaa, että on voinut reissata pari vuotta putkeen, hän naurahti ja kertoi lähteneensä kotoa vain 8000 € taskussa. Vuosien mittaan hän oli tehnyt reissaamisen lomassa joitakin töitä siellä täällä.

Hänen tarinansa sai minut miettimään sitä, miten erilaisia tapoja matkustaa onkaan. Maailman näkeminen ei todellakaan ole kiinni siitä, kenellä on isoin reissubudjetti, vaan siitä mitä oikeasti haluaa elämässään tehdä. Minne haluaa matkustaa ja kuinka kauan. Toki kompromissejä joutuu budjettisyistä varmasti tekemään, mutta tärkeintä maailman näkemisessä on kuitenkin lopulta priorisointi. Toinen arvottaa enemmän sitä, että voi olla reissussa pidemmän aikaa ja toinen taas sitä, että pääsee kokemaan lyhyemmälläkin reissulla mahdollisimman paljon. Kerroin Bexille, että olin aiempana vuonna ollut unelmieni bucket list -matkalla ja reissannut 10 kk putkeen. Reissun loppuajasta minulle ei siltikään ollut tullut kotiinpaluuikävää, päinvastoin olisin voinut reissata vielä vaikka kuinka kauan pidempään, niin omalta tuo reissuelämä rinkan kanssa silloin tuntui. Velvollisuuksien vuoksi palasin kuitenkin kotiin, ja siitä asti olen tuskaillut sen kanssa, että miten ihmeessä voisinkaan sovittaa paremmin yhteen maailman näkemisen ja arjen velvoitteet.

Keskustelujemme aikana huomasin oman kaukokaipuuni sen kuin vain kasvavan. Samalla mietin, olinko ollut hölmö ja tuhlannut lähemmäs 50 000 € yhden 10 kuukauden matkaan. Tämän naisen tyylillä olisin tuolla summalla voinut reissata varmaankin 5-10 vuotta. Mutta tiedän sen, että minun täytyi tehdä tuo matka, omalla tyylilläni. Kokea kaikki ne upeat, elämääkin suuremmat elämykset, ja elää reissuaika kuin huomista ei olisikaan. En olisi nyt tässä pisteessä, enkä todellakaan sama ihminen kuin nyt olen, ellen olisi tuota reissua juuri tuolla tavoin tehnyt. En siis todellakaan kadu mitään, päinvastoin olen ihan äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että minulla oli mahdollisuus ja ennen kaikkea rohkeutta toteuttaa tuo oma unelmieni matka.

Mutta jos lähtisin nyt uudelleen pidemmälle reissulle, tietäisin, ettei minulla nyt olisi kiire minnekään, ei paineita suorittaa niin paljon kaikkea. Viipyilisin paikoissa kauemmin, suuntaisin enemmän suunnittelematta sinne minne mieli tekee. Ehkä osallistuisin kielikurssille, ehkä tekisin vapaaehtoistöitä. Yrittäisin luoda matkaelämästä niin normaalia elämää kuin se vain rinkka kotina olisi mahdollista. Keskustelujemme aikana huomasinkin kaipaavani palavasti sitä samaa tien päällä olemisen fiilistä, sitä kihelmöivää jännitystä ja vapauden tunnetta, kun kaikki on vielä edessä, eikä tiedä, mitä kaikkea upeaa huominen tuokaan tullessaan. Kun fiilistelin tätä ääneen, Bex kysyi minulta, miksi en sitten lähtisi uudelleen reissuun.

Aioin ensin vastata, että enhän minä nyt uudelleen voi pidempää irtiottoa tehdä, on työt ja kaikki. Mutta sitten aloin miettimään, että niin, mistä se oikeasti olisikaan kiinni. Miksi ajattelen, että minun tulisi nyt pysähtyä ja elää sitä normaalia arkea. Onko se velvollisuuden tunne? Oma asenteeni? Kenties pelko epäonnistumisesta? Toki tiedän, että yksi isoin seikka siihen, miksi en jatkuvasti maailmalla reissaa, on Suomessa olevat työni. Työ kun tuppaa olemaan todella tärkeä osa elämää, ilman töitä kun ei ole tuloja ja ilman tuloja elämä sekä myös matkailu on varsin haastavaa. Tiedän myös, että olen kokenut olevani onnekkaassa asemassa sen suhteen, että olen luonut itselleni omannäköisen urapolun ja löytänyt elämääni kaksi erilaista työtä, jotka molemmat mahdollistavat minulle pienet ja vähän suuremmatkin reissut.

Mutta sitten aloin miettimään, että jos todella tämä ajatus mielessäni vielä kummittelee näin vahvasti, tulisiko minun pohtia asiaa uudelleen, niitä pohjamutia myöten. Listata vaikka ylös plussia ja miinuksia, haasteita ja mahdollisuuksia sen osalta, että voisinko jossakin vaiheessa elämääni taas pidemmän matkan toteuttaa. Työnsin kuitenkin nämä ajatukset taka-alalle ja päätin keskittyä enemmän käynnissä olevaan hetkeen, kun suuntasimme Bexin kanssa Panama Cityn yöhön.

Mutta nyt uneliaan bussimatkan jälkeen Puerto Lindon satamasta pienen purjeveneen kyytiin astuessani tuo keskustelu tulvahti mieleeni taas uudestaan. Jotenkin tieto siitä, että seuraavat 5 päivää seilaisin merellä Panamasta Kolumbiaan, antoi minulle ensinnäkin sen selittämättömän vapauden tunteen, sen sisältä kumpuavan matkalla olon riemun. Mutta samalla venereissu tarjosi sopivan hetken pieneen pysähtymiseen omien ajatusten äärelle ja niiden tutkiskeluun. Veneessä kun ei ollut nettiä tai muitakaan suurempia häiriötekijöitä koko reissun aikana.

Ensimmäisen illan armottoman merenkäynnin jälkeen vuoden 2018 viimeinen päivä valkeni trooppisen paratiisisaaren kyljestä. Aamiaisella keskustelimme muiden reissaajien kanssa aluksi niitä näitä, mutta nopeasti keskustelut etenivät syvemmälle tasolle. Kenen kanssa tahansa keskustelinkaan, huomasin jokaisella olevan meneillään jonkinlainen itsetutkiskelun vaihe, sellainen vaihe, jossa on vielä kiinni nykyisessä elämässä, mutta ajatukset jostakin uudesta on jo herännyt. Sitä ei vain vielä ollut osannut kirkastaa mieleensä, että mitä seuraavaksi. Jotakin kuitenkin haluaisi elämässään muuttaa. Ja näitä keskusteluja käydessämme meillä jokaisella alkoi ajatukset kirkastumaan – varmasti osansa asiaan oli sillä, että kun jotkin asiat sanoo ääneen vaikka ihan tuntemattomalle ihmiselle, ne ymmärtää itsekin ihan uudella tavalla. Sillä ei niinkään ole väliä mitä toinen sanoo takaisin, mutta omien ajatusten jäsentämiseen ja ymmärtämiseen keskustelu auttaa aina. Ja siinä samalla oli myös huojentavaa ja jollakin tavalla inspiroivaa huomata, että moni muukin kolmekymppinen ja vanhempikin on kirjaimellisesti siinä samassa veneessä.

Kun iltapäivän aurinko alkoi laskeutumaan, kävin vielä keskustelua laivan etukannella viisikymppisen Jeffin kanssa siitä kuinka olin aikoinaan päättänyt lähteä maailmanympärimatkalle ja pohdimme, miten asiat elämässä yleensä toteutuvat, kun niitä tarpeeksi haluaa ja on valmis töitä niiden eteen tekemään. Hän oli käynyt elämässään läpi parikin erilaista käännekohtaa, ja oli tällä hetkellä sen kolmannen muutosvaiheen alla. Hänestä kuitenkin huokui jonkinlainen elämänkokemus sen suhteen, ettei asioista kannattaisi turhaan stressata etukäteen, kaikki kun lopulta menee omalla painollaan siihen suuntaan kuin on tarkoitettukin. Tärkeintä hänen mielestään on tietoisesti työstää omia ajatuksia ja valaa itseensä positiivista uskoa ja energiaa siihen, että oikeat asiat elämässä tulevat tapahtumaan. Keskustelumme päätteeksi hän mainitsi minulle ajatuksia herättelevän The Secret -kirjan, ja kuinka ollakaan vain parin kymmenen minuutin päästä tuo kirja tupsahti sattumalta eteeni laivan kirjahyllystä.

Aloin lukemaan kirjaa, ja mitä pidemmälle siinä pääsin, sitä tyynemmäksi mieleni muuttui. Jotenkin aloin sisäistää vieläkin paremmin ajatuksen, että elämäni menee niin kuin pitääkin. Ne asiat, mistä unelmoin, eivät ole turhuutta, päinvastoin unelmat kertovat meille siitä, mitä kohti meidän kannattaisi kulkea. Priorisoimalla asioita ja keskittämällä energiansa oikeisiin asioihin, on elämässä lähes mikä vain mahdollista. Jopa ne aluksi kaukaiselta tuntuvat unelmat. Ja ennen kuin vuosi vaihtui, en enää en tuntenutkaan levottomuutta nykyisestä elämästäni, paikoilleen pysähtymisestä ja oman suunnan etsimisestä. Päinvastoin huomasin olevani pitkästä aikaa levollisempi kuin koko vuoden aikana kertaakaan. Tuntui siltä, että aloin olla taas sinut itseni, sen hetkisen elämäni ja omien unelmieni kanssa. Ja ne unelmat piirtyivät vieläkin vahvempana mieleeni kun vuoden vaihtumisen jälkeen istuin laivan kannella katselemassa tähtitaivasta ja näin tähdenlennon. Tästä on hyvä jatkaa vuoteen 2019.

“You create your own universe as you go along.” – Winston Churchill