Etelämanner – jäätynyt meri ja muutos suunnitelmiin

Laivan kaiuttimista kantautuva kuulutus herättää minut lounaan jälkeisiltä päiväunilta. Kömmin hytistäni ulos kiskaisten paksun parkatakkini päälle ja suuntaan hyiselle etukannelle. Kyseessä ei suinkaan ole pelastusharjoitus tai muukaan varotoimi, vaan meille matkailijoille ilmoitettiin ystävällisesti, että nyt jos koskaan kannattaisi siirtyä ulkoilmaan maisemia ihastelemaan. Expedition-alus nimittäin puski eteenpäin yhä kapenevaa kanavaa pitkin, jota reunustivat teräväpiirteiset jäävuoret. Valkoiset maisemat olivat kuin jostakin fantasia-elokuvasta, ja todellista toiminnan tuntua seikkailuun toivat kannella jäävuoria tarkkailevat henkilökunnan jäsenet. Olimme nimittäin etenemässä yhdellä hankalimmista pätkistä matkallamme, eikä takeita ollut, pääsisimmekö kanavan läpi seuraavaan kohteeseen. Etelämantereella nimittäin jääolosuhteet muuttuvat hetkessä, ja miehistö joutuu tämän perusteella tekemään muutoksia reittiin ja päiväohjelmaan.

Kohta laivan vauhti hidastui hidastumistaan ja ennen kapeaan kanavaan suuntaamista laiva pysähtyi. Kaiuttimista kantautui epätodellinen kuulutus: kanava oli jäätynyt umpeen, joten tänä päivänä emme pystyisi siitä kulkeamaan läpi. Ympärillä vellovat suuret jäälaatat kolahtelivat laivan reunoihin, ja joku kannella olevista heitti huonon Titanic-vitsin. Kun laivan nokkaa alettiin kääntää ympäri, ilmestyi kannelle meille matkalaisille ikään kuin lohdutuksena tarjoilupöytä, josta sai hakea lämmikseeksi kuumaa kaakaota. Sitä hörppiessäni en voinut kuin todeta, että Etelämantereella ei tosiaankaan tiedä mitä seuraavaksi matkalla edessä onkaan.

Ja ei kulunut pitkään, kun kaijuttimista kajahti uusi kuulutus: kohta kapteeni ohjaisi laivan nokan jo jäätyneelle vesialueelle ja kokeilisimme, josko pääsisimme kävelylle jään päälle. Ei kun vain taas etukannelle ihmettelemään valkoiseksi muuttunutta merta, johon laivan keula mursi hitaasti edeten railoja. Railot muodistivat kauniita mosaiikkimaisia kuvioita jään lohkeillessa. Jostakin murtuneelle jäälautalle hyppäsi isokokoinen hylje paistattelemaan päivää. Hain uuden mukillisen kaakaota sormieni lämmikkeeksi ja kurkin alaspäin laivan kannelta. Olimme tosiaankin puskeneet läpi jään ja laivan keulaa reunusti nyt meren sijaan paksu jää.

Pian kaiuttimista kantautui kuulutus, että todentotta pääsisimme tänään seikkailemaan jään pinnalle, sillä alueen yhdellä kohtaa jää olisi tarpeeksi paksu vierailullemme. Mielessäni käväisi nopeasti Suomen hukkumistilastot keväisillä heikoilla jäillä, mutta en halunnut vaimentaa matkaystävien intoa tästä heille eksoottisesta kokemuksesta, joten pysyttelin hiljaa. Kohta lastauduimme kumiveneisiin ja pienen maisemamatkan jälkeen kumivene ajettiin merestä vauhdilla parkkiin jään päälle. Kun joku kysyi kuskiltamme viime hetken ohjeita, hän totesi hekotellen ainoa vinkki olevan, että älkää hukkuko! Pian askelsimme peräkanaa varovaisesti jäällä, ja välillä jäältä kantautuvat kirkaisut meinasivat saada monet pinkaisemaan takaisin kumiveneeseen. Mutta jää kyllä kantoi, ainoastaan sen pinnalla oleva sohjolumi sai kokemattomemmat lumikävelijät säikähtämään veteen vajoamista. Ja voi sitä ilon ja hihkumisen määrää, kun temmelsimme lumessa hassutellen ja kaverikuvia ottaen.

Samalla en kuitenkaan voinut olla miettimättä, kuinka hurjan nopeasti risteilymatkan loppu lähestyikään… Ei, en vielä olisi valmis sanomaan hyvästejä uusille ystävilleni, joista tämän lyhyen tutkimusmatkan aikana oli ehtinyt tulla minulle jo niin läheisiä!