Kun matkaunelma ei ihan heti toteudukaan…

Pari viikkoa sitten paljastin yhden viimeisen vuoden aikana mieleeni kypsyneen matkaunelman – vaelluksen Nepalissa joko Annapurnan tai Mount Everestin basecampiin. Vaellukset kestävät pari viikkoa, ja noiden päivien aikana kävellään välillä vaikeakulkuisessakin maastossa useita tunteja päivässä. Vaikeutta vaellukseen tuo vielä korkea vuoristo, sillä reitistä riippuen vaelluksella kuljetaan ohuessa ilmanalassa useita päiviä yli 3000 metrissä, ja jopa yli 5000 metrissä. Sanomattakin siis selvää, ettei tuollaiselle vaellukselle kannata lähteä soitellen sotaan, vaan alkaa hyvissä ajoin valmistautumaan tähän fyysiseen suoritukseen.

Vuoristo asettaa omat haasteensa

Ohuessa ilmanalassa olen aikaisemmin matkoillani ollut niin Perun kuin Boliviankin vuoristossa, ja vaikka korkealla olo on kropassa tuntunut, olen onneksi välttynyt vuoristotaudin pahimmilta oireilta. Pari yöpymistä 4000 metrissä saivat toki hengityksen puuskuttamaan portaita ylös kävellessä, ja öisin saatoin herätä haukkomaan happea, mutta päänsäryiltä, huonolta ololta ja voimattomuuden tunteilta onneksi vältyin. Aiemmista kokemuksista johtuen en niinkään ole ollut huolissani kroppani sopeutumisesta vuoristojen ohueen ilmanalaan, vaikka tiedostankin sen tuovan haasteita muutenkin fyysisesti rankkaan vaellukseen. Ja koskaanhan ei voi etukäteen tietää kuinka kroppa reagoi muuttuviin olosuhteisiin, joten vuoristo-oloihin täytyy aina suhtautua kunnioituksella.

Omalla kohdallani isoimman kysymysmerkin vaelluksen toteuttamiselle on kuitenkin tuonut jalkojeni aiemmat vammat. Kolme vuotta sitten uuden kunto-ohjelman myötä molemmat polveni ylirasittuivat ja saivat ihmeellisen tulehdustilan päälle, ja pahimpina aikoina en pystynyt kävelemään esimerkiksi portaita alas ilman pelkoa polvieni pettämisestä. Lepojakson ja kuntoutuskauden jälkeen vamma ei enää niin paljoa mielessä pyörinyt, vaikkakin huomasin vältteleväni fyysistä liikuntaa ikään kuin jalkojeni uutta rasittumista arastellen. Joogassa jouduin pinoamaan tyynykasoja polvieni alle ja lenkkipoluilla tyydyin mieluummin kävelyyn muutamien juoksuaskeleiden jälkeen. Ennen maailmanympärimatkalle lähtöä palkkasin vielä personal trainerin kohentamaan kuntoani, ja matkalla pystyinkin nauttimaan lähes kaikista aktiviteeteistä suht normaalisti – tehden jopa elämäni ensimmäisen pitkän päivävaelluksen, Tongariro Alpine Crossingin Uudessa-Seelannissa.

Kohti ongelman lähdettä

Maailmanympärimatkalla ollessani tunsinkin olevani paremmassa kunnossa kuin kotona arkikiireiden pyörteissä, jossa tietokoneen äärellä istuminen usein voittaa joogasalit tai lenkkipolut. Vaikka säännöllisen epäsäännöllisesti olen kunnostani yrittänyt huolehtia, olen kuitenkin huomannut jälleen kerran arastelevani jalkojeni kestävyyttä – ja tuo ajatus polvien ylirasittumisesta on kalvanut mielessä joka kerta kun olen lenkkarit jalkaani vetänyt tai polvissani huomannut taas epämääräistä turvotusta. Näistä tuntemuksista ja haaveestani Nepalin vaellukselle aloin ensin puhumaan ääneen vajaa kuukausi sitten, kun odottelin vuoroani spa-hoitoihin Bomballa. Kokenut fysioterapeutti käski ottaa kengät pois ja hetken jalkojani tarkkailtuani totesi vaivan todennäköisesti olevan myös jossakin muualla kuin polvissani. Hän suositteli visiittiä Helsingissä asiantuntijoiden luona tarkastamassa jalkojeni asennon sekä kannusti tekemään töitä vaellusunelmani eteen.

Viikko sitten suuntasinkin sitten jännittyneenä jatkotutkimuksiin, ja monien jalkojen testailujen, taivutteluiden ja paineluiden jälkeen sain ensin huojentavia uutisia. Kyseessä ei todennäköisesti ole mistään rakenteellisesta vaivasta. MUTTA. Jalkojeni lihakset ovat todennäköisesti aiemmasta polvieni vammautumisesta, mutta myös vuosien takaisista ratsastusharrastuksen aiheuttamista loukkaantumista johtuen kehittyneet hieman väärin ja liikkeeni rasittavat polviani sitä enemmän, mitä enemmän käytän vääriä lihaksia. Huojentavaa oli kuulla, että oikeanlaisilla treeniliikkeillä ja tukipohjallisilla voisin saada jalkojeni tilanteen paranemaan. Hetken jo huokaisin helpotuksesta, mutta sitten jännittyneenä esitin mielessäni pyörineen kysymyksen: “Voisinko toteuttaa parin viikon vaelluksen Nepalissa vielä tämän vuoden lopulla?”.

Unelma ei ehkä toteudukaan

Jouduin vetämään happea pari henkäystä enemmän kun kuulin tylyn tuomion: “Tämän vuoden loppuun jalkasi tuskin ovat vielä kunnossa sellaiseen rasitukseen”. Tuntui siltä, että nuo sanat murensivat unelmani pieniin palasiin, ja jokin mistä olin haaveillut, lipui hetkessä käsieni ulottumattomiin. Vaikka olin muka henkisesti yrittänyt varautua johonkin negatiiviseen, olin silti naiivisti ajatellut, että  muutaman kuukauden tiukkojen salitreenien jälkeen olisin varmasti valmiina valloittamaan Nepalin vuoret. Ääni väristen esitin jatkokysymyksen: “Onko toivoa ollenkaan, että voisin toteuttaa vaelluksen ehkäpä sitten seuraavana vuonna?” Siihen sain harkitun vastauksen siitä, kuinka kurinalaisesti treenaamalla voisin kuntouttaa jalkojani ja valmistautua koitokseen, ja mahdollisesti vuoden päästä minulla olisi lihakset kehittyneet niin, ettei vuorelle kiipeäminen olisi toteutettavissa (puhumattakaan siitä laskeutumisesta alas vuorelta).

Vastaanotolta lähdin pois häkeltynein ajatuksin, taskussa ajanvarauslappu kuntoutukseen. Tekstasin ystävälleni tylsät sanat “Nepalin vaellus ei toteudu tänä vuonna, ehkä ensi vuonna sitten”. Nieleskelin pettymystäni, olo oli sekava, oli kuin hetken olisin ollut vailla suuntaa elämästäni, vaikka mikään ei tavallaan ollut normaalissa elämässäni muuttunut. Olin vain nyt joutunut toteamaan, että yksi unelma olikin hankalampaa toteuttaa, mitä olin etukäteen ajatellut. Sitten tajusin, että olinhan aiemminkin nähnyt vaivaa unelmieni eteen ja tavoitellut niitä periksiantamattomasti, vaikka välillä haasteet olivat tuntuneetkin ylitsepääsemättömiltä. Yksi tälläinen on tietysti ollut maailmanympärimatka, jonka eteen tein pari vuotta töitä, välillä peläten epäonnistumista ja välillä tajuten olevani askel askeleelta yhä lähempäni unelmani toteutumista.

Mitä se suomalainen sisu onkaan…

Nyt kuitenkin esteenä unelmani toteutumiselle on oman sisukkuuteeni lisäksi myös muutamia sellaisia seikkoja, jotka eivät välttämättä ole omissa käsissäni, vaikka kuinka tekisin töitä unelmani eteen. Ihmiskroppa kun ei ole kone, ja treenatessa ennen kokemattomiin fyysisiin koettelemuksiin voi seinä tulla vastaan, vaikka kuinka siitä haluaisi läpi puskea. Mutta jos jotakin ei yritä, ei sitä voi koskaan saavuttaa – se on tainnut olla mottoni läpi elämän. Parin päivän synkistelyn jälkeen sisuunnuin ja suuntasin ensimmäiselle kuntoutuskäynnille toteamaan, että vaikka tällä ensimmäisellä kuntoutuskäynnillä joitakin kohtia jalkojeni lihaksista en saa toimimaan vaikka kuinka yritän, voi kurinalainen treenaaminen ne joskus herättää henkiin. Treenaan vaikka sitten vieläkin enemmän ja kauemmin, mutta minähän en Nepalin vaellusunelmasta näin helposti luovu.

Ja itseasiassa sen perinteisen Annapurnan tai Mount Everestin Basecampin sijaan haluan valloittaa jotakin vielä enemmän. Haluan kiivetä vieläkin korkeammalle Mera Peakille, jonka saavuttaminen vaatii parin viikon peruskävelyvaelluksen lisäksi jääkiipeilyn köysien, jääkenkien ja -hakkujen varassa 6476 metrissä olevan vuoren kapealle huipulle. Sieltä avautuvat häkellyttävän huikeat maisemat yli 8000 metrissä sijaitseville Mount Everestin, Lhotsen, Cho Oyun, Makalun ja Kangchenjungan lumihuippuisille vuorille. Voin vain kuvitella kuinka upeilta nuo maisemat näyttäisivätkään Meru-vuoren huipulta, pilvien yläpuolelta.

Siinäpä siis on tavoitetta kerrakseen tehdä mummojumppaliikkeitä seuraavien kuukausien aikana ollakseni valmis kokeilemaan tämän vaellusunelmani saavuttamista. Ja muuten – jos sinulla on suositella työhönsä upputuvaa personal traineriä/fysioterapeuttia, niin otan äärettömän mielelläni suosituksia vastaan! ♥