Menu
Nepal

Nepal – ristiriitainen mutta kiehtova Kathmandu

Joitakin vuosia sitten aloin haaveilemaan Nepalin vuoristojen valloituksessa, ainakin perinteisellä Annapurnan tai Everest Base Campin vaelluksella tai sitten jopa Mera Peakin huipulle yli 6400 metriin kiiveten. Tuolloin haaveeni kuitenkin tyssäsi siihen, ettei polvieni kunto ollut tarpeeksi hyvä fyysisesti raskaalle monen päivän vaellukselle, saati sitten vuoren huiputukselle. Näin ollen kuoppasin Nepalin vaellushaaveeni ja samalla myös maahan matkustamisen jonnekin tulevaisuuteen. Ajattelin nimittäin, että Nepaliin kannattaisi matkustaa vain silloin, jos mielii vaellukselle näkemään Himalajan vuoristojen upeuden.

Kuitenkin kun vuonna 2019 lähdin reissaamaan muuttuneen elämäntilanteen myötä Aasiaan, päädyinkin muutaman mutkan kautta Nepaliin. En tosin vuoristoon, vaan maan pääkaupunkiin Kathmanduun. Se oli nimittäin paras paikka päästä naapurimaahan Bhutaniin, jossa vaellus Tiikerinpesän luostariin oli keikkunut bucket-listallani jo ties kuinka kauan. En kuitenkaan halunnut tehdä Nepalista pelkkää läpikulkumaata tuolle reissulle, vaan vietin lopulta 5 päivää Kathmandussa.

Ja voi taivas, miten kiehtova, ristiriitainen sekä niin yllättävä kaupunki Kathmandu olikaan. Välillä se muistutti minua Intiasta vilkkaine katuineen ja tyyttäilevine riksoineen, tienvieressä käyskentelevine lehmineen ja hindutemppeleiden suitsukkeineen. Erottavana tekijänä oli kuitenkin siellä täällä liehuvat nepalilaiseen buddha-kulttuuriin kuuluvat rukousviirit sekä katukuvasta esiin pistävät Himalajan vaelluksia ja vaellusvarusteita matkailijoille myyvät shopit. Siinä missä yhdellä markkinakojujen täyttämällä kadunpätkällä saattoi aistia nepalilaisen elämän sykkeen kaikilla aisteilla, saattoi toisella kadunpätkällä tulla vastaan lähes ainoastaan länsimaisia turisteja vaelluskengissään tutkailemassa ravintoloiden edustojen ruokalistoja, jotka houkuttelivat matkailijoita sisään vaelluksen jälkeisillä fiesta-menuillaan ja wifi-yhteyksillään.

Ulkopuolisena vaellusporukoista

Ensimmäisenä ilta Kathmandussa olen hieman epävarma lähtemään yksin illalliselle uuteen kaupunkiin ja sen pimeneville kaduille. Paikallinen kontaktini kuitenkin vannottaa ulkona liikkumisen olevan ihan turvallista, ja vähitellen googlailen lähistön ravintolatarjontaa. Bongaan yhden kiinnostavan oloisen ja useammilla sivuilla suositellun paikan, ja opettelen reitin sinne päässäni ulkoa, sillä en ollut hankkinut paikallista sim-korttia puhelimeeni. Kun käännyn majapaikan sisäpihalta vilkkaalle kujalle, tunnen hetkellisesti pientä hätäännystä kaikesta siitä väkijoukosta ja riksojen kellojen kilinästä, mutta pian tuntemus tasaantuu kuin huomaan, ettei kukaan kiinnitä minuun sen enempää huomiota.

Mitä lähemmäs ravintolaa saavun, sitä enemmän vastaan alkaa tulla muita turisteja. Lopulta käännyn sisäpihan katveessa olevaan ravintolaan, ja vastassa on kaikkea muuta mihin olin varautunut: paikka on kuin joku Himalajan, Lähi-Idän ja Väli-Amerikan sulatusuuni. Ravintolan lattialta löytyy muhkeita värikkäitä patjaryhmiä oleskeluun ja sishan poltteluun, palmupuiden katveeseen kannettaan ritiseviä tortilla-annoksia.

Hämmentyneenä tilaan Everest-oluen ja jään seuraamaan paikan menoa. Paikalla on selvästi useampia vaellusryhmiä, jotka ovat joko lähdössä kohti vuoria tai juuri saapuneet vuorilta. Heidät erottaa toisistaan jo ensisilmäyksellä. Siinä missä vaellukselle lähtevät pälyilevät toisiaan vettä pulloista hörppien, ovat vaelluksen jo suorittaneet selkeästi juhlatuulella. Kun pääsen oluessani puoleen väliin, olen sivukorvalla kuunnellut useampaa sankarimaista vaellustarinaa, lähinnä parrakkaiden miesten kertomana, kuinka rankasta kokemuksesta he olivatkaan vuorilla suoriutuneet – kuin entisaikojen gladiaattorit konsanaan.

Huomaan ärsyyntyväni heidän kerskailuistaan. Vaikka ne eivät ole minulle osoitettuja, tunnen, etten kuulu joukkoon. Ja osittain haluaisin. Haluaisin olla se, joka joko odottaa jännityksen sekaisin tuntein vaelluksen alkamista ja edessä olevia koitoksia vuoristossa, tai sitten se joka olisi juuri palannut vuorten valloitukselta, ja istuisi tässä paikassa uusien vaelluskavereiden kanssa kokemuksia jakamassa. Nyt en kuulu kumpaankaan porukkaan, olen selkeästi ulkopuolinen. Paikalla on sentään muutama vaellusporukoista erottuva expat-ryhmä, mutta itse olen ainoa yksin illallisella oleva. Laahustan takaisin majapaikkaan ja kiroan itseäni sillä, että miksi en sittenkin vain bookannut vaellusta Nepalin vuoristoon. Polvista viis.

Markkinakujien vilinää ja temppeleiden mystiikkaa

Kun palaan Bhutanin matkalta takaisin Kathmanduun, tuntuu, etten enää niinkään harmittele Nepalin vaellusreissun toteutumattomuutta, vaan alan enemmän huomioimaan Kathmandun muutakin elämää. Ja sitähän riittää. Seuraavien päivien aikana kierrellessäni Kathmandun nähtävyyksillä ja imiessä itseeni kaupungin tunnelmaa, tuntuu siltä etten saa siitä tarpeekseni.

Thamelin turistisoituneemmalta alueelta ei tarvitse kääntyä kuin muutamalle sivukujalle, ja vastaan tulee vilkkaita markkinakujia maustebasaareineen, vihanneskauppiaineen ja suitsukepuoteineen. Vilinää ja kuhinaa riittää kun kathmandulaiset suuntaavat markkinakojulta toiselle. Riksat tyyttäilevät, mutta kaikessa kaaottisuudessaan näyttää kuitenkin siltä, että kaikki toimii niin kuin pitääkin. Jokainen tietää mihin astuu, milloin ylittää tien ja kuinka pienestä välistä oma riksa sujahtaa vaivattomasti.

Yksi kiehtovia paikkoja on Durbarin aukio, jonka koristeellisten temppelirakennuksien edessä kuljeksii lehmiä kaikessa rauhassa. Toisaalla perhe asettelee kynttilöitä ja suitsukkeita pelottavan näköisen hindujumalan muotokuvan eteen, toisaalla vanha mies ruokkii tuhatpäistä puluparvea, joka välillä lehahtaa lentoon peittäen alleen hetkellisesti koko näkymän temppelille. Aukiolla vallitsee jotenkin oudon levollinen tunnelma. Vaikka ympärillä tapahtuu kokoajan jotakin, tuntuu siltä, että aukiolla aika on pysähtynyt.

Lumoutuneena seuraan sen elämänmenoa ennen kuin päätän pujahtaa sisään Hanuman Dhokaan, kuninkaallisen palatsikompleksin sisään. Se oli Nepalin kuninkaan asuinpaikka 1800-luvulle saakka, mutta nykyisin alue kätkee sisäänsä useita erilaisia, jopa eriskummallisia osia. Yksi näistä on neitsytjumala Kumarin temppeli.

Kun saavun Kumari Bahalin sisäpihalle, ihmettelen hetken väentungosta. Saan kuulla, että ihmiset ovat kerääntyneet paikalle näkemään vilauksen palatsissa asuvasta neitsytjumalattaresta, Kumarista. Hän on kuulema valtaistuimelle salaisin menoin valittu pikkutyttö, joka elää palatsin eristyksissä aina ensimmäisiin kuukautisiinsa asti. Tämän jälkeen tilalle valitaan uusi pikkutyttö, ja perheille on kuulema kunnia-asia, jos oma tytär valitaan tähän arvokkaaseen tehtävään. Minua jää mietityttämään, että millä perusteilla tämä neitsytjumalatar sitten valitaan tehtäväänsä ja mitä ihmettä hän tehtävässään tekee. Tänään hänen piti tulla vilkuttamaan yhdestä pienestä ikkunasta aukiolle kerääntyville ihmisille, mutta tyttö ei koskaan ilmestynyt paikalle.

Varastelevia apinoita ja tuijottavia temppeleitä

Yhdeksi päiväksi järjestän itselleni oppaan ja kuljettajan autoineen, jotta pääsen kiertämään majapaikastani kauempana sijaitsevilla nähtävyyksillä. Ensimmäiseksi kohteeksi valikoituu apinatemppeli, joka nimensä mukaisesti koostuu temppelistä ja siellä asuvista sadoista pyhistä apinoista. Esimakua apinoiden elämänmenosta saan kiivetessäni kohti temppeliä – ne ryntäilevät sinne tänne aiheuttaen kaaosta ja alkavat tapella keskenään piskuisesta ruuanpalasta, jonka joku lauman jäsenistä on epäilemättä varastanut pahaa-aavistamattomalta ohikulkijalta tai ruokakojun pitäjältä.

Ylhäällä mäen huipulla sijaitseva Swayambunath-temppeli on kuitenkin itsessään lumoava paikka. Keskellä tätä buddhalaista pyhää paikkaa kohoaa pyöreäreunainen valkea rakennus, jonka katolla on kultainen kupoli. Kupoliin jokaiselle sivulle on maalattu ehkä hieman häjyn näköiset silmät, ja minne tahansa alueella kulkee, tuntuu siltä, että kirjaimellisesti joku tuijottaa. Kupolista roikkuu joka ilmansuuntaan värikkäitä rukousnauhoja ja rukousnauhoilla kiikkuu kymmeniä apinoita. Temppelin eli stupan ympäri tulee kiertää myötäpäivään, ja samalla voi pyöräyttää liikkeelle buddhalaisia hyrriä. Niiden liikkeessä on jotakin rauhoittavaa, levollista ja silti toiveikasta voimaa.

Apinatemppeliltä avautuu upeat maisemat Kathmandun ylle, mutta niiden ihailun sijaan itse temppelialueessa riittää ihmeteltävää. Yhdessä huoneesta kantautuu miesjoukon hypnoottiselta kuulostava laulua, toisaalla pyhä munkki hymisee hiljaa mantrojaan ja pirskoo vettä eteensä polvistuneiden ihmisten päälle. Yksi alttari on koristeltu lukuisin oranssinkeltaisin kukin ja sen eteen on sytytetty kymmeniä kynttilöitä. Kauniiseen värikkääseen asuun pukeutunut nainen laskee alttarin eteen kynttilän ja jonkun lahjan. Kun nainen kääntyy ympäri ja lähtee pois, syöksyy jostakin apina nappaamaan lahjan omiin käsiinsä.

Swayambunath-temppeli lisäksi Kathmandun toinen kiehtova ilmestys on kooltaan isompi Boudhanath Stupa. Tämä iso valkoinen ilmestys kunnostettiin täysin Nepalin vuoden 2015 maanjäristyksen jälkeen. Se on maailman isoin stupa ja edustaakin koko komeudessaan tiibetiläistä buddha-kulttuuria parhaimmillaan. Boudhanath stupan ympäristö on kuitenkin täysin erilainen kuin korkealla kaupungin päällä sijaitsevan Swayambunath-temppeli. Boudhanath stupan ympäristöstä voi nimittäin löytää lukuisia pieniä tiibeliläistä kulttuuria edustavia myymälöitä, ja no, turistipuoteja.

Vainajien tuhkaamista ja seuraavaa elämää

Apinatemppelin jälkeen suuntaan Pashupatinath-temppelille. Kun kuski saa auton parkkiin ja hyppään ulos, kertoo oppaani minulle hiljaisella äänellä mitä seuraavien tuntien aikana vastassa olisikaan. Lamaannun kuulemastani. Jostakin sisältäni puskee hetkellinen kuvotuksen tunne. Ei, en halua nähdä ruumiita, en haistaa poltettavien ruumiiden hajua. En tiedä olenko valmis tähän. Ymmärrän kuitenkin, että tämä pyhä paikka on yksi tärkeimpiä kathmandulaisille hinduille ja seremonia, joka Bagmati-joen rannalla suoritetaan, on vuosisatoja vanha pyhä seremonia. Silti joen rannalle kävellessäni mietin mielessäni, miten tulisikaan reagoimaan kaikkeen edessä olevaan.

Kun saavun oppaani kanssa joenrantaan näen ensin edessä virtaavan ruskean vihertävän tummanpuhuvan kapean joen ja sen toisella laidalta kohoavat temppelirakennukset. Temppelirakennuksien edustalla leijailee savupilviä, jotka ensivilkaisulla näyttävät yhteiseksi massaksi sekoittuneelta sumulta, mutta hetken näkymää katsoessa alkaa tiedostamaan, että sumuisen maiseman aikaan saa useista pienistä joen rannalla olevista korokkeista nouseva savu. Alttarimaiset korokkeet, joista ei savua nouse, ovat koristeltu värikkäillä kukilla ja niistä tehdyillä köynnöksillä Ne näyttävät kauniilta, arvokkaan pyhiltä. Jonkin korokkeen ympärille alkaa kerääntymään ihmisiä. Naiset jäävät seisomaan etäämmälle korokkeesta, osa miehistä alkaa valmistella alttaria vainajan vastaanottoon.

Jossakin vaiheessa torvisoittokunta päräyttää ilmoille melankoliset soinnut ja miessaattue lähtee kantamaan olkapäilleen kohotetun kauniiseen saronkiin peitettyä vainajaa. Kun vainaja on laskettu leposijalleen alttarille, kiertää seurue hetken alttaria ympäri ennen kuin he poistuvat muun seurueen joukkoon, ja joku käy sytyttämässä alttarin alla olevaan nuotioon tulen. Pyhän Bagmatijoen rannalla hinduvainajien ruumiit poltetaan ja tuhkat sirotellaan jokeen.

Vaikka ensin paikasta kuullessani luulin kohtaavani joen rannalla kuoleman kauhua, on koko seremonia lopulta omalla tavallaan pysäyttävän kaunis. Siitä toki aistii yhden elämän loppumisen, jonkinlaisen surun ja haikeuden, mutta myös elämän jatkumisen, toiveekkuuden seuraavasta elämästä. Istun pitkään hiljaa paikoillani sivummalla vastarannalla kohoavilla portailla ja mietin elämän tarkoitusta. Sen sisältöä, syytä elää ja kohtaloa kuolla. Mitä sen kaiken jälkeen onkaan. Samalla muistelen heitä, joille olen joutunut sanomaan lopulliset hyvästit toivoen samalla, että he ovat nyt hyvässä paikassa. On se sitten taivas tai seuraava elämä.

Jos suuntaan Nepaliin, suosittelen ehdottomasti käyttämääni nepalilaista Himalajan Windows -matkatoimistoa niin Kathmandun päiväretkien kuin useamman päivän tourien järjestämiseen Nepalissa. Heidän kauttaan järjestyy myös reissu naapurimaahan Bhutaniin.

Katso tunnelmia Nepalista videoiden muodossa Instagramin kohokohdistani:

About Author

Seikkailumatkailija, naissoolomatkailun pioneeri ja yrittäjä Helsingistä. Reissaa maailman upeimpien reissukohteiden rinnalla tuntemattomissa paikoissa, joita ei valtamediassa näe. Tähän mennessä käytynä yli 130 maata ja tavoitteena vierailla niissä kaikissa. Haluaa samalla haastaa ennakkoluuloja ja rohkaista ottamaan askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

1 Comment

  • Ilman tätä hemmetin pandemiaa olisimme nyt matkalla noilla seuduilla ja ihan vastaavissa paikoissa olisimme Kathmandussa kiertäneet suurin piirtein samassa ajassa. Mekään emme olisi tuolla matkalla lähteneet patikoimaan Nepalissa, mutta Chitwanissa olisimme käyneet. Niin ikään Bhutan olisi muun muassa ollut ohjelmassa. Täytyy yrittää pitää tuo toimisto mielessä, kun matkustaminen on taas järkevästi mahdollista.
    Piditkö muuten paikallisesta ruoasta tuolla?

    Reply

Leave a Reply