Menu
Bhutan

Bhutan – Ukkoslohikäärmeen maa

Bhutan, matka sinne on kummitellut mielessäni useamman vuoden ajan. Nyt olen vihdoinkin suuntaamassa sinne ja tuijotan lentokoneen ikkunasta ulos. Pilvipeitteen yläpuolella siintää Himalajan vuoristorykelmästä muutaman korkeimman vuoren lumipeitteiset huiput. Ne jäävät kuitenkin nopeasti taakse ja kohta laskeutuminen kohti Bhutanin Paron lentokenttää alkaa. Se listataan usein yhdeksi maailman vaarallisimmista lentokentistä laskeutua, sillä piskuiselle kiitoradalle päästäkseen lentäjän tulee manuaalisesti ohjata kone pujotellen Himalajan yli 5000 metriin kohoavien vuorten huippujen välissä olevaa vuoristosolaa pitkin ja kiitorata tulee lentäjän näkökenttään vain hetki ennen laskeutumista. Ei siis ihme, että Paron lentokentälle pätevyys on vain tusinalla lentäjiä.

Kiristän turvavyön ja otan mukavan asennon penkistä. Kohta lentokoneen ikkunasta alkaa näkymään tummanpuhuvien pilvien alapuolella mäntymetsän peittämiä vihreitä vuortenrinteitä. Lähestymme niitä hetki hetkeltä enemmän ja kohta kone lipuu eteenpäin vuorisolan välissä kaarrellen milloin vasemmalle ja milloin oikealle. Näkymä ikkunasta on jotenkin absurdi, kun viereiset vuorten rinteet ovat korkeammalla kuin lentokone ja välillä näyttää siltä kuin hädin tuskin kone mahtuu solassa etenemään ilman että jompi kumpi siivistä osuisi solan reunaan. Mutta lentäjä kaartelee tässä maastossa tottuneesti ja kohta laskeudumme kiitoradalle äkkijarrutuksen saattelemana. Ihme kyllä, missään vaiheessa laskeutumista minua ei kuitenkaan pelottanut.

Bhutanilaisia perinteitä

Paron lentokentällä minua on vastassa paikallinen oppaani ja autokuski. Bhutaniin nimittäin ei voi matkustaa itsenäisesti vaan jokaisen turistin tulee ottaa opastettu matka ja maksaa valtiolle reissusta n. 250 dollaria päivässä. Tämä summa tosin sisältää melkein kaikki matkakulut maassa majoituksesta nähtävyyksien pääsymaksuihin ja oppaan ja kuskin palveluihin. Oman reissuni bookkasin Nepalista operoivan HimalayanWindows-nimisen yrityksen kautta, sillä halusin sisällyttää reissupakettiin myös lentoliput Kathmandusta Paroon ja takaisin – tämä siitä syystä, että Bhutanin lentoja joudutaan perumaan huonon lentosään vuoksi tämän tästä ja lentojen muutosten vuoksi olisi ollut ikävää alkaa itse säätämään kiertomatkan muutoksia.

Bhutanin neljän päivän kiertomatkani ensimmäinen stoppi on maan pääkaupunki Thimphu. Matkalla sinne en voi olla ihmettelemättä Bhutanin kauniin seesteistä luontoa mäntymetsien peittämine vuorten rinteineen ja solisevine vuoristopuroineen sekä uinuvien kylien kauniita rakennuksia ja hyvin hoidettuja peltoviljelmiä. Joka puolelta huokuu seesteinen rauhallisuus, kauneus ja siisteys. Bhutanin pikkuvaltiossa on vain 750 000 asukasta, ja paikalliset elävät tiibetinbuddhalaisuuden mukaan luontoa ja toisiaan kunnioittaen. Oppaani kertoo, että maassa kaikki rakennukset rakennetaan perinteisen arkkitehtuurin mukaan, eikä ole mikään erikoisuus, että bhutanilaiset pukeutuvat edelleenkin perinteisiin kansallispukuihin.

Ja jo heti matkani alkuun pääsen kokemaan tämän ukkoslohikäärmemaan mystiikan, kun vierailen Tashichoe Dzong -luostarilinnoituksella. Kaatosateen piiskaamalla sisäpihalla tummanpunaisiin kaapuihin pukeutuneet munkit ovat sadetta paossa koristeellisten luostarirakennusten reunamilla ja kun sade yhtäkkiä lakkaa, alkaa sisäpihalle esiin marssia kansallispukuihin pukeutuneita naisia ja sotilasasuihin pukeutuneita armeijamiehiä. On kuulema aika laskea linnoituksen lippu yöksi.

Päivän päätteeksi käyn kiertelemässä paikallisilla markkinoilla, jossa oppaani kertoilee bhutanilaisista ruuista ja siitä, kuinka lähes kaikki pellon antimet tuotetaan maassa luomumenetelmin. Markkinoiden jälkeen läheisellä peltoalueella on käynnissä Bhutanin kansallislajin jousiammunnan harjoitukset, joten mielenkiinnolla siirryn seuraamaan tätä vaikeaa lajia. Vanhemmat miehet ampuvat jousea useita satoja metrejä kauempana olevaan maalitauluun ja välillä intoutuen joukkueen voimin voitontanssiin samalla kun nuoremmat pojat katselevat miesten touhuja ihaillen vierestä välillä viritellen omia minijousiaan.

Maailman onnellisin kansa

Seuraava päivä valkenee myös mystisen harmaana kun majapaikkani ikkunaverhot avatessani kurkistan Bhutanin pääkaupungin Timphun kaduille, mutta aamupalan jälkeen aurinko alkaa onneksi virittelemään säteitään. Timphun kadut ovat aamulla hiljaiset, mutta haluan silti piipahtaa ihmettelemään kaupungin pääkadulla sijaitsevia ihmisvoimin toimivia liikennevaloja. Timphu on tosiaan maailman ainoa pääkaupunki, jossa ei ole oikeita liikennevaloja, vaan niiden virkaa toimittaa pari mahtipontisiin asuihin pukeutunutta liikennepoliisia, joita kutsutaan käsiliikkeiden perusteella myös tanssiviksi poliiseiksi.

Ensimmäisenä kohteenani on Memorial Chorten -stupa, jonka kaunis valkoinen rakennelma kultaisin yksityiskohdin oli heräävässä aamuauringossa lumoava. Kun lähden kiertämään stupan pihamaata, huomaan eräässä rakennuksessa olevan jättikokoisia koristeellia rukoushyrriä, joiden katveessa vanhemmat ihmiset istuvat lattialla rukoillen tai tiettyjä mantroja toistaen. Kun olen pyörittänyt myötäpäivään muutaman raskaan hyrrän, pysähdyn hetkeksi paikoilleni. Ihmetellen katselen stupan ympärillä myötäpäivään kiertäviä ihmisiä, jotka pyörittelevät käsissään buddhalaisia rukousnauhoja. Oppaani kertoo minulle, että buddhalaisuudessa sen sijaan että toivottaisiin itselle koko ajan parempaa elämää, halutaan etusijalle asettaa muiden hyvinvointi. Ihmiset kiertävät stupaa ympäri kolme kertaa myötäpäivään rukousnauhat käsissään, samalla toistaen mielessään mantroja muiden hyväksi.

Herkistyn, tuntuu jotenkin liikuttavalta seurata selkäkyyryssä eteenpäin, osa kepin avustuksella, kulkevia ihmisiä, ja pysähtyä pohtimaan sitä, että kuinka meidän nyky-yhteiskunnassa oma elämä asetetaan niin usein jalustalle ja minä-minä-kulttuurissa ei osata antaa sijaa muille omissa ajatuksissa, saati sitten toimintatavoissa. Tunnen piston sydämmessäni. Ainakin itselläni olisi tällä osa-alueella petrattavaa.

Memorial Shortenin jälkeen siirryn Buddha Pointille, jonka pääosassa oli jättikokoinen kultainen buddhapatsas. Sisällä rakennuksessa on niin ikään kultaisen värisiä eri kokoisia patsaita ja isot valokuvat kehystettynä Bhutanin kuninkaasta ja hänen perheestään. Kuulemani mukaan bhutanilaiset rakastavat yli kaiken maansa johtajaa, mutta en voi olla miettimättä kuvaa tuijottaessani, että voikohan pinnan alla piileä muitakin ajatuksia tästä itsevaltiaasta. Tosin mikäpä minä olen maata arvostelemaan, sillä toistuvasti Bhutanin kansa listataan yhdeksi maailman onnellisimmista, ja maata ei johdeta bruttokansantuotetta tuijotellen vaan kansan kokonaisonnellisuutta. Kuitenkin joissakin median julkaisemissa jutuissa on väläytelty, että kokonaisonnellisuuden alle kätkeytyy sellaisia peikkoja kuin työttömyys, köyhyys ja korruptio. Lisäksi ihmisoikeuksien osalta uutisiin on noussut Bhutanin suhtautuminen nepalilaista alkuperää olevaan Lhotshampa-kansaan sekä maan uskonnollinen vapaus.

Jatkan mielelläni matkaa buddhapatsaalta eteenpäin. Paikasta kieltämättä puuttuu se tunnelma mikä vallitsi Memorial Shortenissa tai edellisen päivän luostarilinnoituksella. Loppupäivän aikana vierailen niin ihmettelemässä luonnonpuistossa maan kansalliseläintä takinea, tutustumassa paikalliseen käsityöläiskouluun sekä aistimassa luonnonrauhaa jokiuoman varrella sijaitsevassa pienen pienessä stupassa. Illaksi siirryn takaisin kohti Paroa, jossa piipahdan vielä ennen auringonlaskua mahtipontisella luostari-linnoituksella Rinpung Dzongissa.

Vaellus Tiikerinpesälle

Seuraavana aamuna herään aikaisin, ja pienen jännityksen saattelemana hyppään pihalla odottavan jeepin kyytin. Tänään edessä on Bhutanin reissuni eniten odottama osuus – vaellus Tiikerinpesä-luostariin. Yön aikana on satanut reippaasti vettä, ja pieni sade jatkuu vielä aamullakin, joten oppaani varoittelee vaelluspolkujen olevan mahdollisesti paikoin liukkaat. Vaelluspolun alusta päätän napata mukaani puisen vaelluskepin, jos ei polvieni tueksi, niin ainakin vähän auttamaan etenemistä liukkaimmissa kohdissa. Lähdemme kävelemään hiirenhiljaista metsäpolkua pitkin. Jossakin kohdassa vastaan tulee hevostaan paimentava harmaakaapuinen mies. Mitä pidemmälle kuljemme, sitä upeammaksi maisemat vaelluspolun reunalta alkavat käymään. Harmaat pilvet lipuvat hiljaa eteenpäin vuorensolissa, jonka jyrkkäreunaisia rinteitä kehystävät tummanpuhuvan vehreät metsät. Välillä sukellamme takaisin metsän siimekseen, jossa vesipisarat kimmeltelevät puiden oksien päällä olevissa naavakerroksissa.

Vaellus Tiikerinpesälle on yhteensä noin 4,5 kilometriä, eli molempiin suuntiin tulee päivän aikana haikattua 9 kilometrin matka. Tasaisessa maastossa se ei olisi matka eikä mikään päivävaelluksena, mutta täällä nousua on koko ajan, ja paikoin se on jyrkkää. Lisämausteena tähän vaellukseen saa korkean ilmanalan, sillä vaelluspolku kiemurtelee välillä yli 3000 metrissä. Kieltämättä välillä hieman hengästyttää, mutta tiedä sitten johtuuko se enemmän ilmanalasta, vaelluspolun jyrkkyydestä vai omasta jännityksestä, sillä välillä en uskalla kurkistaa polun reunaman rotkoon, vaan puristan tiukasti kävelykepistäni kiinni ja yritän mallata askeleeni niin, ettei polun mutavelli lipeäisi altani.

Noin puolessa välissä vaellusta pysähdymme taukopaikalle, ja yrittäessäni hörppiä tulikuumaa teetä, näen ensimmäisen vilauksen mystisestä Tiikerinpesästä. Vuorirotkon toisella puolella, kohtisuoraan ylöspäin kohoavan vuorenrinteen reunalla, nököttää tuo valkoinen punakattoinen luostari. Kauempaa katsottuna se hämmentää mieltä – miten ihmeessä se voi olla rakennettu tuollaiseen paikkaan ja vieläpä pysyä siellä vuosisatoja. Tämä luostari on nimittäin rakennettu paikalleen 1600-luvulla. Lisäksi maisemaa katsellessani huomaan varovaisesti pohtivani, että miten ihmeessä tuonne pääsisi kulkemaan rotkon reunamia pitkin. Kauaa en kuitenkaan ehdi maisemaa ihastella, kun äkkiarvaamatta jostakin ilmestyy tumma sakea pilviverho ja peittää luostarin sisäänsä.

Matka jatkuu läpi salaperäiseltä vaikuttavien sumuisien metsien, ja välillä polkua kulkiessani minuun iskee tunne, että olen nähnyt vastaavaa jossakin: kaartuvat mustanpuhuvat puunrungot, vehreän kasvillisuuden ja sumun peittämät rinteet. Ugandassa ja Ruandassa, niinhän se oli, vaelluksella vuorigorilloja tapaamaan. Mutta nyt ollaan Bhutanissa, matkalla tähän Taktsangiksi kutsuttuun pyhään paikkaan, jonne bhutanilaiset tekevät pyhiinvaellusretkiä. Jossakin kohtaa pysähdymme vetämään happea ja ihailemaan sumun läpi uudelleen paljastunutta luostarirakennusta. Samalla oppaani kertoo bhutanilaisesta tarusta, jonka mukaan 700-luvulla guru Rinpoche lensi luostarin paikalle tiikerin selässä voittaakseen paikallisen demonin ja tämän jälkeen hän jäi meditoimaan paikalle yli kolmeksi vuodeksi. Luostari sisältää 13 tiikerinpesä-luolaa eli taktsangia, joissa guru meditoi.

Loppupätkä vaellusta tuntuu jotenkin erityiseltä, pysäyttävältäkin. Polun vieressä on buddhalaisia vainajien muistopaikkoja, rukousnauhat liehuvat hiljaa vienossa tuulessa. Ja yhtäkkiä kaiken hiljaisuuden keskeltä alkaa kuulua vesiputouksen solina, minkä ääni voimistuu lähemmäksi kulkiessa. Pienen sillan jälkeen polku kaartaa oikealle, ja edessä ovat viimeiset portaat luostarille. Puisesta portista sisään astuessa mielen valtaa tyyneys, jonkinlainen rauha, jykevää luostarirakennusta katsoessani. Pystyn helposti ymmärtämään miksi paikalla on erityinen merkitys bhutanilaisille.

Osa luostarirakennuksesta on pyhitetty ainoastaan munkeille, mutta vierailijat pääsevät aistimaan luostarin tunnelmaa muutamaan huoneeseen. Kun saavun yhteen hämyiseen huoneeseen, huomaan huoneen keskellä olevan ison buddha-patsaan, jonka ympärille on aseteltu kauniita kukkia ja hopeisia vesikuppeja. Paikalle kerääntyneet ihmiset istuvat puisella lattialla polvillaan, osa toistaen hiljaa ääneen kauniilta kuulostavia mantroja ja osa vaipuen jonkinlaiseen omaan rauhalliseen tilaan. Kylmät väreet kulkevat kroppani läpi, ja silmiin kohoaa kyynelsumu. Tuntuu siltä kuin jokin pakahduttava tunne yrittää päästä sisältäni ulos, puhdistautua. Juuri sillä hetkellä minusta tuntuu Bhutanissa (ja ehkä koko elämässäni) ensikertaa siltä, kuin jokin korkeampi voima olisi läsnä. Vaikka se jollakin tavalla järkyttää mieltä, on se samalla jotenkin lohdullinen, voimia antava tunne.

Bhutanilaisia makuja

Takaisinpäin luostarilta kävellessä olo on mietteliäs, mutta samalla tyhjä. Haluan vetäytyä hetkeksi omaan rauhaan lepäilemään ja selailemaan aiemmin hankkimaani buddhien uskomuksista kertovaa pientä kirjaa, ennen kuin on aika suunnata illalliselle. Koko matkan ajan olen syönyt aivan äärettömän herkullisia ja tuoreita bhutanilaisia ruokia, ja viimeiseksi illaksi oppaani haluaa viedä minut matkaohjelmastani poiketen pieneen paikalliseen majapaikkaan nauttimaan perinteisestä bhutanilaisesta ruuasta.

Illan pimetessä saavun pellon keskellä sijaitsevan kauniin rakennuksen pihaan ja pujahdan portista sisään. Kodin emäntä ottaa minut hymyillen vastaan, samalla kun jätän kenkäni oven suuhun. Käyn istumaan ison huoneen reunamalle laitetulle ohuelle patjalle ja kohta eteeni aletaan kantaa erikokoisia kuppeja ja patoja. Oppaani nostelee kansia ja kertoilee niiden sisällöstä varoitellen osan voivan olla liian tulista minulle – bhutanilaiset kun rakastavat chiliä mausteena. Yksi bhutanilainen perinneannos on ema datse, joka koostuu sulatetusta jakinjuustosta ja chilistä. Nyt saan maistaa jakinjuustosta ja perunoista valmistettua kewa datsea, johon on lisätty myös tuhti annos chiliä joukkoon. Se on kaikista annoksista ehdoton suosikkini, ja voisin kahmia lautaselleni sitä useamman santsiannoksen. Oppaani nauraa ihmetellen, etteikö se ole liian tulista.

Kun tulee aika lähteä ja sanoa hyvästit paikan emännälle, huomaan miettiväni, että olisipa ihana jäädä tänne majatalon rauhaan yöksi ja herätä mamman patojen äärelle uudelleen aamulla.

Haluatko nähdä lisää Bhutanista? Katso Instagram-tilini kohokohdat osion videoklipit matkaltani!

About Author

Seikkailumatkailija, naissoolomatkailun pioneeri ja yrittäjä Helsingistä. Reissaa maailman upeimpien reissukohteiden rinnalla tuntemattomissa paikoissa, joita ei valtamediassa näe. Tähän mennessä käytynä yli 130 maata ja tavoitteena vierailla niissä kaikissa. Haluaa samalla haastaa ennakkoluuloja ja rohkaista ottamaan askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

2 Comments

  • Bhutan on ollut itsellänikin aika-ajoin mielessä, erittäin kiehtova matkakohde. Tuo olikin hyvä vinkki, että voisi olla ottaa sellainen paketti, joka sisältää lennot. Nuo ihmisoikeusrikkomukset pääsee kyllä suurinta matkustusintoa himmentämään. Olisi mukavaa nähdä, jos Bhutan lopettaisi tulevina vuosina harjoittamansa ihmisoikeusrikkomukset ilman, että se kuitenkaan luopuisi perinteistään.
    Mikä oli mielestäsi Bhutanissa viettämäsi ajan kohokohta?

    Reply
    • Anna-Katri
      6.9.2020 at 18:09

      Ehdoton kohokohta oli vaellus Tiikerinpesälle, mutta koko maa kyllä teki vaikutuksen rauhallisuudellaan ja buddhakulttuurillaan. Bhutanista tuli sellainen Aasian Sveitsi -fiilis. 🙂

      Reply

Leave a Reply