Menu
Bali / Elämänmuutos

Kaukokaipuuta ja elämänmuutosta

Tänä viikonloppuna, sateisena lauantaiaamupäivänä, se iski. Kaukokaipuu. Se sisältä kumpuava polttava, mutta silti jotenkin kaihoisa tunne. Aivan kuin joku kuiskuttelisi korvaan, että pitäisi lähteä liikkeelle, seikkailuun, kohti tuntematonta. Avata ovi ja vain mennä. Yhtäkkiä paikallaan oleminen tuntuu ahdistavalta, oma elämä ympäriltä jotenkin surkastuneelta, pieneltä. Tuolla jossakin olisi avara maailma, niin paljon nähtävää ja koettavaa, ja täällä istun kotisohvalla ikkunalaudalle iskeviä sadepisaroita katsellen. Siinä hetkessä tekisi mieli vain varata lentoliput maailman ääriin tai hypätä ensimmäiseen lähtevään junaan tai bussiin kohti raja-asemia, jättää koko arkielämä taakse ja kadota kaukokaipuun vietäväksi.

Mutta tällä hetkellä se ei vain ole mahdollista. Ei niinkään omista arkielämän reaaliteeteistä johtuen, vaan tästä maailman tilanteesta. Kesällä aloin jo hieman toiveikkaasti elättelemään toiveita, että matkailu maailmalla jotenkin taas asettuisi uomiinsa, muodostuisi uusi normaali, jossa maailman ovet voisivat taas avautua matkailijoille. Pienesti aloin pohtimaan, että jospa vaikka tämän vuoden loppupuolella pääsisin jo reissuun, niihin haaveilemiini kaukokohteisiin, ja jatkamaan maailman näkemistä siitä, mihin se maaliskuussa jäi. Mutta nyt elokuun kulkiessa pidemmälle, olen alkanut uutisten myötä kuoppaamaan näitä haaveita. Samalla mielessä on häivähtänyt jokin epämääräinen pelko – mitä loppuvuosi tai entä ensivuosi tuokaan tullessaan? Mitä oikein tapahtuu matkailulle, matkailualasta puhumattakaan?

Yllättävän hyvin olen pärjännyt paikoillani tähän saakka, yrittänyt rakentaa arjestani niin hyvää kuin mahdollista ja järjestellä työkuvioitani niin tätä hetkeä kuin tulevaisuuttakin silmällä pitäen. Alkanut ajan kanssa tutustumaan itseeni uudelleen, pohtimaan elämäni suuntaa, ja makustelemaan niitä uusia unelmia, jotka mieleeni ovat pulpahtaneet. Viimeiset vuodet eivät ole päästäneet minua helpolla, ja viimeistään tämän vuoden myötä olen vakuuttunut siitä, että elämä on, ja tulee aina olemaan yhtä muutosta. Voimme joko hypätä suosiolla sen muutoksen pyörteisiin tai sitten yrittää laittaa vastaan, mutta lopputulos tulee lopulta olemaan sama. Joudumme käymään läpi tiettyjä asioita kasvaaksemme, oppiaksemme ymmärtämään itseämme ja ympäröivää maailmaa paremmin. Ilman muutoksen tuomaa painetta tässä kiireisessä arjessa kun on niin helppo heittäytyä suorittamisen rutiineihin, niihin totuttuihin, ehkä pinnallisiinkin malleihin, joissa voi vältellä syvälle sisimpään kurkistamista.

Näin ollen olen myös alkanut hyväksymään sitä tosiasiaa, että vaikka tässä maailman koronatilanteessa ei isossa mittakaavassa voi oikeastaan mitään positiivisia seikkoja löytää, voi tämä pakotettu paikoilleen pysähtyminen kuitenkin olla meistä joillekin juuri nyt se oikea hetki katsoa lähelle, lähemmäksi, itsensä syvimpiin ajatuksiin. Kun ei voi mennä, paeta, joutuu kohtaamaan elämän, itsensä ja ympärillä olevan todellisuuden sellaisena kuin se on. Rankkaa kyllä, mutta lopulta niin palkitsevaa, kun tilanteen uskaltaa hyväksyä. Katsoa itseään peiliin, myöntää virheensä ja puutteensa, mutta silti osata olla armollinen itselleen. Nähdä myös ne itsensä parhaat puolet, ne missä on oikeasti hyvä sekä ne omat kehitysmahdollisuudet ja kaiken sen potentiaalin. Sen mikä minun sisimmässäni on oikeasti tärkeintä, sen mitä haluan elämässäni vaalia.

Vaikka tietty kaukokaipuu, maailman näkemisen palo, tulee varmasti aina olemaan sisälläni, huomaan tällä hetkellä uusien eksoottisten kaukokohteiden sijaan haaveilevani yhä uudelleen ja yhä voimakkaammin paluusta Balille. En niinkään haaveile niistä Balin tarjoamista villeistä seikkailuista vaan rauhoittumisesta. Joogaretriitistä, surffiaalloilla kaiken muun unohtamisesta. Ajasta itselle ja omille ajatuksille. Meditoinnista. Terveellisestä ruuasta. Sielun ja kropan kuuntelemisesta. Omasta hyvinvoinnista. Ajasta vain olla läsnä itselle. Ja ehkä kaiken sen tuloksena jotenkin luonnollisesti löytää se elämän uusi suunta niistä kaikista puolittaisista ajatuksista, joita mielessäni tällä hetkellä pyörii.

The greatest challenge in life is discovering who you are. The second greatest is being happy with what you find.

About Author

Seikkailumatkailija, naissoolomatkailun pioneeri ja yrittäjä Helsingistä. Reissaa maailman upeimpien reissukohteiden rinnalla tuntemattomissa paikoissa, joita ei valtamediassa näe. Tähän mennessä käytynä yli 130 maata ja tavoitteena vierailla niissä kaikissa. Haluaa samalla haastaa ennakkoluuloja ja rohkaista ottamaan askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

4 Comments

  • Susanna
    24.8.2020 at 17:43

    Hyvät kuvat ja kirjoitus. Joo olisi luullut että maailma avautuisi taas pikkuhiljaa mutta ei, uudestaan alettu perua lentoja jne. Jopa kohteisiin joissa on vähemmän koronaa kuin Suomessa. Kaukokaipuu ei itsestään häviä mihinkään, olen huomannut korona-aikana viihtyväni paremmin ihan muualla. Olin niin monta vuotta yhtä putkeen tai ajoittain matkoilla ettei edes sama kaupunki tunnu enää samalta kuin ennen

    Reply
    • Anna-Katri
      25.8.2020 at 08:09

      Tätä maailman tilannetta on kyllä tällä hetkellä hankala ennustaa, joten nähtävästi maltti on valttia nyt. Tosin kaukokaipuuta on itselläni aiemmin edes hieman lieventänyt se, että on ollut tiedossa reissu jonnekin, tai ainakin että on voinut tehdä tulevia matkasuunnitelmia. Nyt nekin on poissa. Mutta tsemppiä sinnekin ja ihanaa syksyä sinulle!

      Reply
  • Maariska
    4.9.2020 at 09:25

    Maltti taitaa tosiaan olla valttia. Onneksi Suomessa on myös hienoja kohteita, mistä on mahdollista löytää omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Esimerkiksi asuntoautolla voi päästä ihan minne vain ja koti kulkee mukana. Kaukokaipuu on tietysti vähän eri asia, mutta voiko sen saman tunteen löytää itsestään myös täällä pohjoisessa?

    Reply
    • Anna-Katri
      6.9.2020 at 18:07

      Suomesta löytyy kyllä upeita kohteita, ja erityisesti sitä omaa rauhaa. Mutta kaukokaipuu ei taida jättää rauhaan vaikka Suomessa kuinka reissaisi… 🙂

      Reply

Leave a Reply