Libanon ajatuksissani

Lapsuudessani katselin yhä uudelleen ja uudelleen isäni valokuvia YK:n rauhanturvaaja-ajoilta. Muutama kuva piirtyi mieleni niin vahvasti, että huomasin niiden palaavan ajatuksiini vielä aikuisenakin. Toinen oli kuva miinaan räjähtäneestä aasista ja tarinat siitä, millaisia tilanteita rauhanturvaajat, isäni mukaan lukien, olivat välillä joutuneet kohtaamaan. Nykyisin tiedän sen kysymättäkin, ettei isäni todellakaan kertonut kaikkia tarinoita ja niissä tarinoissa mistä kertoikin, saattoi olla kaunisteltu puoli. Toinen mieleeni jäänyt kuva on kuva isästäni Libanonin kapealla kujalla. Muistan ihmetelleeni isoista kivistä rakennettuja rakennuksia ja hassun näköisiä paljaita katuojia tienvieressä. Kuvassa isäni vaikutti kuitenkin rentoutuneelta – olihan hän tuolloin käymässä lomalla Libanonissa työtehtävistään Kyprokselta.

Sitä en kuitenkaan koskaan arvannut, että joskus sattumalta päätyisin tuon jälkimmäisen kuvan maisemiin. Olin toki aiemmin tehnyt isäni kanssa muistelumatkan Kyprokselle vieraillen hänen rauhanturvaaja-aikojen paikoissaan, mutta Libanonista emme koskaan niin paljon puhuneet, etten edes muistanut, missä siellä hän oli reissannut.

Mutta kun Libanonissa ollessani vierailin Bybloksen vanhassa satamakaupungissa, tulvahti mieleeni jotakin tuttua. Aivan kuin olisin joskus nähnyt tämän paikan aiemmin. Ei, ei kai isäni koskaan täällä vieraillut – olin jotenkin olettanut, että hän varmaan kävi vain maan pääkaupungissa Beirutissa tai jotain. Mutta kapeilla kujilla kivistä rakennettuja rakennuksia katsellessani en voinut olla miettimättä, josko sittenkin. Päätin laittaa isälleni viestin heti kun pääsin nettiyhteyksien äärelle. Muutamien kuvien kera kerroin terveiset Libanonista, Byblokselta. Isäni lähetti vastaukseksi kännykällä otetut kuvat muutamista omista vanhoista valokuvistaan sekä silloisesta Bybloksen matkaesitteestä. Hämmentävää! Aivan sattumalta olin ohikulkumatkalla päätynyt vuosikymmenien jälkeen tismalleen samaan paikkaan.

Näytin kuvat syyrialaiselle kuskilleni, joka oli vieraillut Bybloksella lukemattomia kertoja. Hän ei voinut uskoa silmiään kuvat nähdessään – oikeastiko isäni oli ollut tuolloin täällä. Ja nyt minä. Mikä sattuma! Hän hiljeni uppoutuen selvästi omiin ajatuksiinsa. Hänen nostaessaan katseensa valokuvista aavalle merelle, jääden tuijottamaan jonnekin kaukaisuuteen, saatoin nähdä hänen silmistään jonkinlaisen kaihon vanhaan menneeseen aikaan. Ehkä muistot tulvahtivat hänen mieleen. Millaistahan silloin on ollut? Täällä Libanonissa? Entä naapurimaassa Syyriassa, oppaani kotimaassa, maassa, jonne seuraavaksi suuntaisin?

Mutta ennen katseen kääntämistä Syyriaan, haluan antaa vielä hetken Libanonille. Maalle, joka on myös kokenyt historiansa aikana paljon, ja tällä hetkellä maan tilanne on jotenkin lohduttoman kaaottinen. Vuosikymmenet Libanon on ollut varpaisillaan sotaherkällä alueella kärsien mm. sisällissodasta aina 90-luvulle saakka eri naapurimaiden osallistuessa siihen ja sen jälkeen peläten milloin naapurimaa Israelin sodanjulistuksia ja milloin libanonilaisen Hizbollah-järjestön iskuja. Esimerkiksi ystäväni, joka asui lapsuutensa Beirutissa, kertoi kuinka olivat oppineet tunnistamaan räjähteiden äänet ja tottuneet elämään jatkuvan pelon alla.

Sotien jälkeen maan taloudellinen tilanne on ollut pitkään kuralla, ja inflaatio syönyt libanonilaisilta lähes kaiken omaisuuden ja monet ihmiset ovat joutuneet köyhyysrajan alapuolelle. Libabonin punta on menettänyt viime lokakuun jälkeen 70 prosenttia arvostaan, ja libanonin punnan vaihtaminen maan kakkosvaluuttaan yhdysvaltojen dollariin on muuttunut lähes mahdottomaksi. Maan talous on käytännössä romahtanut kokonaan. Ei siis ihme, että maan hallintoa vastaan nousee tämän tästä mielenosoittajien mellakoita. Esimerkiksi kun olin alkuvuodesta 2020 maassa, oli siellä käynnissä niin Beirutissa kuin muuallakin maassa eri mielenosoituksia, joissa yhdessä jopa kokonainen moottoritie oli suljettu ja mellakoiden vuoksi poliisit sallivat ainoastaan pakollisen liikenteen kaupunkiin sivukatuja pitkin. Sain kuulla, että tämä on ollut Libanonissa aivan normaalia viime aikoina.

Taloudellisen ahdingon rinnalla Libanonia on koetellut myös Syyrian pakolaiskriisi, jonka myötä maa on ottanut vastaan arvioiden mukaan jopa 2 miljoonaa Syyrian pakolaista, mikä on valtava määrä suhteutettuna Libanonin omaan asukaslukuun (n. 6,8 miljoonaa). Kun päälle lisätään koronaepidemia ja nyt viimeisimpänä reilu viikko sitten maan pääkaupungissa Beirutissa sattunut valtava räjähdys, joka tuhosi yli 300 000 ihmisen kodit, on Libanonissa käsillä inhimillisesti ja taloudellisesti vakava kriisi. Esimerkiksi maan sairaalat olivat jo ennen räjähdystä kapasiteettinsä äärirajoilla ja nyt räjähdyksen myötä osittain toimintakyvyttömiä.

Useat maat ovat ilmoittaneet tukevansa Libanonia tässä kriisissä, mutta lisäksi kansainvälistä apua kansalaisjärjestöjen kautta tarvitaan. Lahjoituksen voi tehdä esimerkiksi Unicefin, Punaisen Ristin tai Kirkon Ulkomaanavun kautta.

Sain kuulla Beirutin räjähdyksestä ja sen vakavuudesta ensimmäisenä Villa Claran omistajan kautta. Beirutissa tänä vuonna vieraillessani yövyin tässä upeassa vanhassa villassa, joka toimi bed and breakfast -tyylisenä putiikkihotellina ja tapahtumien järjestämispaikkana. Räjähdyksen myötä talo kärsi vakavista vahingoista.

This is what is left of Villa Clara in Beirut. I wake up at night and have knots in my stomach. I wake up many times and have like a concrete topping on my heart. Why? For what? A greater Lebanon?

My daughter asked me yesterday: mama where am i going to school?
I said: Clara i don’t know, let us wait a bit.
She answered: but we are in mid august and school is in two weeks!
I said: But we are Lebanese and i don’t know in two weeks what will happen in Beirut yet.

We don’t know anymore where we are living. We don’t know what to tell our children. We wake up with fear and anger and guilt. Guilt of being alive.

Everything i have worked for conscientiously, assiduously, with my sweat and that of my husband for years … all my hard work gone in a fraction of a second.

Toivon todella, että niin Villa Clara kuin koko Beirut, Libanonista puhumattakaan, pääsee vielä jaloilleen. Erityisesti kaikkien niiden libanonilaisten vuoksi, jotka vuosikymmenien vastoinkäymisten jälkeen ovat jääneet Libanoniin, he oikeasti ansaitsisivat paremman tulevaisuuden.