Myanmar – Lankkua pitkin paratiisiin

Myanmariin suunnatessa minulla oli etukäteen yksi paikka mielessä, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä. Olin nimittäin törmännyt useaan otteeseen valokuviin kauniista valkoisesta pagodasta, jonka muurit kiertelivät koukeromaisesti pagodan alla olevalla rinteellä ja valkoinen väri tuntui vain jatkuvan pagodan seinistä taivaan valkoisiin pilviin. Tämä olisi nähtävä omin silmin! Mutta tietenkään en muistanut paikan nimeä kun Mandalayhin pääsin, joten jouduin kuumeisesti googlailemaan mistä paikasta olikaan kyse. Lopulta sain selville, että  etsimäni paikka on Hsinbyemen Pagoda tai toiselta nimeltään Mya Theindan Pagoda (miksi muuten Myanmarissa lähes joka paikalla on kaksi nimeä…), ja se sijaitsisi Mandalayn kaupungin ulkopuolella.

Lankkua pitkin kuin entisaikojen merirosvot

Sinne siis! Mutta ihan perinteinen päiväreissu tähän pagodaan ei tullut kyseeseen, sillä nopeiten Mandalaysta Mingun kaupunkiin pääsisi jokilaivalla. Autolla kun paikan päälle joutuisi kiertämään useamman mutkan kautta. Aamulla olimmekin Annikan kanssa hyvissä ajoin Mandalayta sivuavan joen äärelle kyhätyllä lippuluukulla jonottamassa lippujamme paattiin – tosin näytti siltä, että kaikki halukkaat pääsisivät joka tapauksessa paatin kyytiin. Supisimmekin, että toivottavasti paattia ei ahdeta niin täyteen, että kohta löydämme itsemme joen pohjasta. Tämä epäilys vain kasvoi, kun kurkimme “satamassa” kyhjöttäviä, jo parhaat päivänsä nähneitä, puisia laivoja. Ja kun vihdoin lipputiskillä kaikki olivat asioineet, ja suuntasimme laiturin nokkaan aikeissa nousta laivaan, huomasimme laiturin puuttuvan kokonaan. Sen virkaa toimitti laivan ja rantapenkereen väliin viritetty kapea puinen lankku, johon oli näppärästi myös viritetty kaide – kaksi miestä pitivät molemmin puolin bamburiukua paikoillaan. Rannasta ensimmäinen laiva ei suinkaan ollut se meidän paatti, vaan jouduimme kävelemään lankkua pitkin vielä seuraavaan ja sitä seuraavaan laivaan. Siitä eteenpäin ei kannattanut enää kulkea, viimeinen lankku nimittäin johti suoraan mereen…

No paattiin päästiin, ja itseasiassa noin tunnin mittainen jokimatka hitaasti eteenpäin puksuttavalla puuveneellä oli varsin mukava kokemus kaikessa autentisuudessaan. Ja laivan kyydistä pystyi katsleemaan elämää Myanmarissa Mandalayn kaupungin ulkopuolella. Vaikutti todella siltä kuin elämä maaseuduilla olisi pysähtynyt jonnekin menneille vuosikymmenille, tai ainakaan kehitys ei näihin syrjäisempiin paikkoihin ollut (vielä) ehtinyt. Mingunissa rantatörmälle kuljettiin taas tuttua puista lankkua pitkin, jonka jälkeen nurmitasanteella vastassa oli paikallisia takseja, eli perinteisiä härkävankkurikyytejä tarjoavia kuskeja. Tietyllä tavalla sympaattista, mutta päätimme jättää härkäpolot lepäämään ja kävellä omin jaloin vain noin kilometrin matkan kohti pagodaa. Sitä en kuitenkaan etukäteen tiennyt, että Mingunista löytyi muutakin nähtävää – ensimmäisen kyltin perässä mennessäni jo hätääntyneenä ehdin miettimään, että olimmeko sittenkin tulleet väärään kylään. Kyltin takaa kun paljastui kallioon koverrettu askeettinen temppeli, eikä taivasta syleilevä valkoinen pagoda.

Häikäisevä valkoinen pagoda

No onneksi oikea pagoda sijaitsi tästä vain muutaman askeleen päässä, ja pian pääsinkin hiipimään paljain jaloin Hsinbyumen pagodalle vieviä valkoisia rappusia pitkin. Alhaalta pagodan juurelta näky oli yhtä hämmästyttävä, ehkä jopa vielä upeampi, kuin valokuvissa. Samalla kun ihastelin näkymää, muistelin lukeneeni että muinainen prinssi oli rakennuttanut pagodan vuonna 1816 ja omistanut sen hänen ensimmäiselle vaimolleen, prinsessa Hsinbyumelle (jonka nimi muuten tarkoittaa valkoista elefanttiprinsessaa). Prinsessa oli kuollut lapsensa synnytykseen, mutta pagodassa hänen sielunsa oli silti läsnä menetystään surevalle prinssille. Pagodan arkkitehtuuri oli kyllä hämmästyttävää katseltavaa, ja sainkin selville sen olevan täysin erilainen kuin missään muualla Myanmarissa. Pagodan ympärillä kiertävät valkoiset kumpuilevat terassimuurit kuvastavat seitsemää vuoristoa Meru-vuoren ympärillä. Buddhalailsen uskomuksen mukaan Meru-vuori oli maailmankaikkeuden keskus, ja täällä pagodan huippu edusti tätä kosmista keskusta.

Pagodan apeaa porraskäytävää pitkin ylös päästessäni edessä näkyi vain valkoista. Auringonvalo sokaisi silmäni, ja silmiä siristellessäni edessä avautuva näky vaikutti olevan kuin suoraan taivaan porteilta. Kun sain aurinkolasit päähäni, pystyin paremmin ihastelemaan tämän valkoisen pagodan rakenteita. Yläterassilla tuulessa lepattivat buddhalaiset viirit ja sinne tänne oli kiinnitetty heliseviä tuulikelloja. Pagodan sisäosista löytyi muutama buddhapatsas, mutta niiden ihastelun sijaan pujahdin nopeasti takaisin ulkoilmaan. Pagodan parasta antia olikin sen huima arkkitehtuuri ja valkoisuus – tälläistä ihmettä ei kyllä tule missään muualla nähtyä!