Suomi 100 – Oma maa mustikka

Tiedän, että tänään kaikki kanavat sosiaalisesta mediasta uutislähetyksiin ja tekstiviesteistä iltalehtien lööppeihin tulevat täyttymään onnitteluista 100-vuotiaalle Suomelle. Hehkutuksesta, muisteluista, glitter-pöhinästä, tarinoista, skumppalaseista, Linnan juhlista, talvisodasta, Suomen lipuista, sinivalkoisista väreistä. On syytä juhlaan kotimaamme puolesta. Sata vuotta on pitkä taival tässä rikkinäisessä maailmassa.

Mutta mitä jos jostakin syystä tunnen itseni hieman ulkopuoliseksi näistä karkeloista? Huomasin sen ensimmäisen kerran, kun palasin maailmanympärimatkalta takaisin Suomeen. Vaikutti siltä, että koko poissaoloni ajan Suomessa oli rakennettu juhlahuumaa. Lähes jokaisesta tuotteesta tai yrityksestä, elintarvikkeesta tai ravintola-annoksesta, juhlatilasta tai julkkiksesta, tv-ohjelmasta tai blogista oli yhtäkkiä tullut lahja 100-vuotiaalle Suomelle. Sinivalkoisia värejä ja juhlavuoden kunniaksi tehtyjä kuoseja tuli vastaan jopa katukuvan kestokasseissa. Ravintoloissa ehdotettiin jälkiruuaksi Suomi-leivosta. Kaupoissa myytiin Suomi 100 -keräilyharvinaisuuksia. Facebookissa ihmiset koristelivat profiilikuvansa juhlavuoden grafiikalla. Hellyyttävää, mutta samalla jotenkin hämmentävää. Tuntui lähes siltä, että olin ollut poissa Suomesta sen 100 vuotta. Olin jäänyt paitsi jostakin. Jostakin siitä sanomattoman yhteishengen rakentamisesta, jolla kaikki yksittäiset ihmiset isoista yrityksistä puhumattakaan olivat lähteneet mukaan näihin talkoisiin juhlavuoden kunniaksi.

En ole koskaan kunnolla sisäistänyt suomalaista sanontaa: “Oma maa mansikka, muu maa mustikka“. Mielessäni sanonta kääntyi aina toisinpäin. Minulle ne muut maat olivat herkullisia mansikoita, joita kaipasin, Suomi taas edusti mielessäni niitä lapsuuden kesinä suoraan metsästä syömiäni kirpsakoita mustikoita. Vaikka kuinka yritin niistä pitää, en vain tykännyt. Valitsin mieluummin ne makoisat mansikat. Ja niin on vielä tänäkin päivänä.

Ennen maailmanympärimatkaani podin silloin tällöin pientä identiteettikriisiä kaukokaipuustani. Vaikka Suomi oli rakas kotimaani, halusin aina vain yhä uudelleen maailmalle. Millä tahansa matkalla olinkaan, missä tahansa kohteessa, aloin matkan loppuajasta tuntemaan pientä ahdistusta kotiinpaluusta. En yhdelläkään reissulla olisi halunnut vielä palata takaisin Suomeen. Maailmanympärimatkalle lähtiessäni toivoin, että tämä tulisi muuttumaan. Pidemmän aikaa maailmalla ollessa, ja mitä ihmeellisempiä matkakohteita kiertäessä, minulle tulisi ihan varmasti kaipuu takaisin Suomeen. Jonkinlainen nostalginen tunne kaikesta siitä, mitä Suomi minulle kotimaana edustaa. Tulisin varmasti kaipaamaan niitä arkisia asioita, niitä turvallisia juttuja, joita Suomi minulle tarjoaa. Potisin pitkästä aikaa koti-ikävää, kaipuuta juurtua Suomeen tiukemmin.

Mutta maailmanympärimatkan lähestyessä loppuaan sama tuttu ahdistus valtasi mieleni. Ja vielä monin kerroin pahempana kuin millään aiemmalla matkalla. En halunnut palata. Koti-ikävä ei ollut missään vaiheessa iskenyt, enkä edes osannut vastata, mitä ikävöin kotoa, kun sitä minulta joskus kysyttiin. Vastasin, että en oikeastaan mitään, läheisten ihmisten lisäksi. Tunsin, että olin omimmillani nomadina maailmaa kiertäessäni, ilman vakinaista osoitetta tai kotimaata. Olin sitten tasokkaassa majapaikassa tai viettämässä yötä alkeellisissa oloissa, tunsin sisälläni olevani jotenkin kotonani kaikkialla. Olin onnellinen.

Tämä syksy takaisin Suomessa on minulle ollut raskas. Monella tavalla. Ensinnäkin jo unelmien matkan päättyminen on tuntunut tukahduttavalta, saati sitten arkirutiineihin palaaminen. Pimenevä syksy on vienyt minut ajatuksissani yhä useammin kaukomaille. Saanut haaveilemaan elämästä jossakin muualla. Samalla olen tuntenut syyllisyyttä, että minun pitäisi oikeasti olla superonnellinen siitä, että minulla on Suomi kotimaana. Mutta vaikka olen yrittänyt, en ole onnistunut poistamaan sitä jotain outoa ulkopuolisuuden tunnetta siitä, etten kuulu joukkoon. Olen se joku harvinainen poikkeus, se yli kolmekymppinen, omaehtoisesti lapseton ja vieläpä sinkku, joka ei niinkään haaveile perhe-elämästä ja mökki-idyllistä järven rannalla vaan vapaasta elämästä palmusaarilla. Ja kun Suomessa nyt eletään pahinta juhlahuumaa, kurkkuani kuristaa. Enkö voisi vain juhlia mukana, olla onnellinen tähän tuttuun ja helppoon arkeen?

Kyse ei ole siitä, ettenkö arvostaisi Suomea. Päinvastoin. Maailmalla ollessa olen pakahtua ylpeyteen kertoessani olevani Suomesta ja vastaillessani kysymyksiin kotimaastani. Ensimmäiset asiat, joita minulta kysytään ja joista myös itse oma-aloitteisesti ensimmäisenä Suomesta kerron, liittyvät hyvin usein Suomen luontoon, siihen valtavaan tilaan, mitä meillä on ympärillämme ja siihen puhtauteen, mistä maailman suurkaupungeissa elävät voivat vain haaveilla. Olen kertonut lumisista talvistamme, ja siitä kuinka lapsena leikimme kotipihan lumikinoksissa revontulien roihutessa taivaalla noina pakkasiltoina.

Toinen asia, mitä ihmiset maailmalla arvostavat, on suomalainen koulutusjärjestelmä, ja kerron mielelläni siitä, kuinka meillä jokaisella lapsella on mahdollisuus koulunkäyntiin perheen taustoista tai tilanteesta huolimatta. Maailmalla ihmiset haluavat usein myös kuulla terveydenhuollostamme ja eivät voi uskoa sitä todeksi kuullessaan, että ilman suuria vakuutusmaksuja voimme silti käydä lääkärissä, vieläpä yhdessä maailman lääkäriteollisuuden huipputeknologialla varustetussa maassa. Usein kerron myös yhteiskuntamme tasa-arvoisesta asemasta miesten ja naisten välillä, minkä vuoksi me naiset Suomessa olemme itsenäisiä, vahvoja ja menestyviä. Lisäksi saatan mainita kotimaastani tietynlaisen sisäänrakennetun sisun, sen omanlaisen asenteen, että me suomalaiset emme luovuta, oli kyseessä sitten saunan jälkeinen avantouinti, jääkiekkopeli tai mikä vain muu asia, jonka olemme päättäneet suorittaa kunnialla loppuun.

Olen myös useammin kuin pari kertaa vastaillut kysymykseen siitä, miltä meistä suomalaisista tuntuu asua niin lähellä Venäjän valtaa. Pelkäämmekö. Pelkäämmekö päivittäin, että jotakin tapahtuu. Ehkä maailman poliittinen tilanne on hieman vääristynyt maailmalla, kun uutisissa keikaroi tämän tästä Trump ja Putin kuin joinakin supersankareina. Jotkut ihmiset maailmalla ajattelevat, että elämme siltikin Venäjän suurvallan varjossa. Nämä kysymykset saavat minut pohtimaan historiaamme, ja huomaan kertovani kysyjille alle sadan vuoden takaisesta talvisodasta, jonka isovanhempanikin joituivat kohtaamaan. Oli haavoittuineita, oli kotona pommikoneilta piiloutuvia. Oli menehtyneitä, oli selviytyneitä. Noita tarinoita kuulin sieltä täältä, kaikkea meille lapsille ei kerrottu. Ja vielä aikuisenakin mummoltani sodasta varovaisesti kysyessäni sain ympäripyöreän vastauksen siitä, kuinka valkoinen lumihanki oli hyvä piilopaikka valkoisissa vaatteissa. Jokin tunnekuohu valtaa edelleenkin mieleni noita hetkiä muistellessani ja yrittäessäni ymmärtää, mitä silloin on jouduttu kokemaankaan Suomessa. Suomen puolesta.

Älkää siis ymmärtäkö väärin. Olen äärimmäisen ylpeä ja onnellinen siitä, että olen syntynyt Suomeen. Ilman satavuotiasta Suomea ja kotimaani tarjoamia mahdollisuuksia, en olisi se joka olen nyt, eikä minulle olisi maailman ovet auki tällä tavoin. Suomi tulee aina olemaan sisälläni, osana minua ja minäkuvaani. Se on synnyinmaani ja geeniperintäni, taustani ja historiani. Se on asia, joka ei lähde minusta vaikka kuinka matkustaisin. Ei, vaikka välillä muuttaisin muualle ja vaihtaisin kotimaani joksikin muuksi. Ehkä vielä jonakin päivänä kaukokaipuu jättää minut rauhaan ja osaan asettua Suomeen. Tai sitten en. Ehkä se on asia, jonka vain aika näyttää.

Vaikka en ole oikein päässyt sisään satavuotiaan Suomen juhlahulinoihin, juhlin sitä silti tänään omalla tavallani ja toivotan koko sydämestäni Suomelle onnea. ♥