Päiväretki Albaniaan

Vaikka Budvassa viivähdinkin useamman yö, ei kaikki päivät suinkaan kuluneet rannalla makoillessa. Yhtenä helteisenä aamuna nimittäin suuntasin vuokra-autoni nokan kohti Montenegron ja Albanian rajaa. Tarkoituksenani oli piipahtaa pienellä päivävisiitillä Albanian puolella, mutta koska vuokra-autolla ajaminen Albaniaan oli vuokrausfirman puolesta kiellettyä, jouduin selvittämään vaihtoehtoisen tavan vierailla tässä Balkanin mittapuulla hieman naapurimaiden kehityksestä jäljessä olevassa maassa. Noin puolentoista tunnin matka Montenegrossa Budvasta Ulcinjin kaupunkiin sujui ilman erikoisempia ruuhkia, ja matkalla saattoi ihastella kauniita merimaisemia siltä osin, mitä ratin puristamiselta pystyin kurkkimaan.

Ulcinjissa parkkipaikka tuli kuin tilauksesta suoraan eteen ilman etsintöjä samoin kuin parkkipaikan vieressä oleva pieni ravintola, jonka pöytään oli mukava istahtaa hengähtämään pienen ajostressin jälkeen. Ravintola pyöritti montenegrolainen perhe – teinipoika oli tarjoilijana ja tulkkina, isä otti tilauksia vastaan, äiti valmisti annokset ja pihapöydässä istunut isoisä piti vierailla juttuseuraa. Kun kerroimme olevamme matkaamassa päivävisiitille Albaniaan ja suunnittelimme ottavamme taksin jostakin kadun kulmasta, sanoi ravintolan isukki hommaavansa meille sukulaismiehen kuskiksi. Niinpä puhelin alkoi laulaa, ja teinipojan tulkkauksella saimme itsellemme kuskin Ulcinjista Shköderiin ja takaisin, sekä lisäksi perheen takauksen siitä, että kaikki matkalla tulisi sujumaan hyvin ja jos jotain kävisi, voisimme aina soittaa heille. Päivävisiitin hinta oli hieman kalliimpi kuin aiemmin kuulemani, mutta pienen neuvottelun jälkeen totesimme matkaystäväni kanssa, että meille suomalaisille muutama kymppi on pieni raha, mutta montenegrolaisten noin 450 € kuukausikeskipalkassa se on tuntuva lisä – niinpä päätimme olla tinkaamatta hintaa alemmas ja ehkä näin pienellä panostuksella pystyimme antamaan tälle perheelle pientä ekstraa elämiseen – plus itse säästyimme taivaltamiselta lähes + 40 asteen helteessä taksia metsästäen.

Kohta ravintolaan pihaan kaartoikin vanha keltainen mersu, joka kirjaimellisesti kiidätti, tai pitäisikö sanoa kaahasi, läpi Montenegon kiemuraisten teiden ensin Albanian rajalle. Rajamuodollisuudet hoitui kätevästi taksin takapenkiltä käsin, mutta sitä ennen taksikyltti täytyi ruuvata irti, mikä herätti hieman hilpeyttä ohi ajavissa muissa matkalaisissa. Ehkä rajanylitys taksilla ei ole täällä ihan arkipäivää? Kun taksikuski kaasutti Albanian rajalta kohti Shköderia, kiinnitin huomiota, että rajan ylitys ei sinänsä muuttanut ikkunoiden ulkopuolella vilistäviä maisemia muuten kuin vasta siinä vaiheessa, kun kohdalle sattui rakennuksia ja kyläkeskittymiä. Albania vaikuttikin muutaman vilkaisun jälkeen selvästi köyhemmältä ja keskeneräisemmältä kuin naapurimaansa, vaikkakin paljon samankaltaisuuksia pystyi näkemään. Aivan samalla tavalla niin Kreikassa, Montenegrossa, Kosovossa kuin Kroatiassakin vastaan tuli hevosvankkureita, jotka taitavatkin olla Balkanilla vielä suhteellisen yleisiä maaseutujen köyhemmissä osissa.

Kuskimme, joka ei puhunut kuin muutaman sanan englantia sekä saksaa, puhumattakaan meidän takapenkkiläisten paikallisen kielitaidon puutteesta, oli eleet, ilmeet ja ties mitkä kielisekoitukset käytössä matkan aikana. Kuski ei vain kiidättänyt meitä paikasta A paikkaan B vaan auliisti toimi myös turistioppaana vieden meidät ensin näköalapaikalle, josta avautui kauniit näkymät yli Shköderin ja sen lisäksi hän halusi näyttää meille myös Saint Josephin kirkon, ennen kuin lähes kädestä pitäen meitä supermarketissa käyttämisen jälkeen suostui päästämään meidät omatoimisesti Shköderin kaduille. Ilman karttaa (tai partiolaisen suuntavaistoa) kävelimmekin heti hieman harhaan Shköderissä pääkadulta, mutta toisaalta onni onnettomuudessa oli, että tällä tavoin pääsin kurkistamaan perinteisten turistikatujen ulkopuolelle (jos sellaisia nyt Shköderissä edes onkaan yhtä katua lukuun ottamatta). Syrjäkaduilla pääsi näkemään albanialaista elämänmenoa, ja varsinkin sisäpihan markkinakujalle eksymisen lasken näin jälkikäteen jopa matkan kohokohdaksi. Siinä oli markkinamyyjillä ihmettelemistä kun pieni blondi asteli paikalle ihmettelemään heidän myyntikojujaan, ja jälleen kerran, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan, saimme monet naurut myyjien kanssa, kun he halusivat näyttää mitä hauskempia juttuja valokuviani varten.

Pääkadulle lopulta päästessämme alkoi keskipäivän paahtava + 40 asteen aurinko viedä viimeisetkin voimat matkalaisista, joten ennen totaalipökertymistä suuntasimme summamutikassa kadulla ensimmäisenä vastaan tulleeseen auki olevaan ravintolaan. Hämmästys oli melkoinen kun meidät johdatettiin kauniiseen sisäpihan puutarhaan, jossa suihkulähteiden solinan lisäksi lintujen iloinen viserrys toi aikamoista kontrastia Shköderin eläväisille markkinakujille. Hengähdystauon jälkeen aikaa oli onneksi vielä piipahtaa muutamassa eteen tulleessa putiikissa ennen takaisin autolle suuntaamista. Siinä vaiheessa kun istahdimme takaisin kuumaakin kuumemmille takapenkeille ja huomasimme matkaystäväni kanssa toistemme rähjääntyneen ulkonäön – minun valkoinen hame täysin tahraantuneena ja ystäväni kengät kuorrutettuna vahingossa astutun lammikon mudalla, emme voineet muuta kuin todeta, että reissussa rähjääntyy. Ja viimeistään paluumatkalla Ulcinjiin rähjäännyimme lopullisesti, sillä auton takapenkille porottava aurinko, laiskasti eteenpäin liikkuva rajanylitysjono ja avonaisista ikkunoista sisään puhaltava pölyinen, lämmin ilmavirtaus tekivät tehtävänsä ulkonäkömme viimeistelyssä.

Kuitenkin takaisin tuttuun ravintolaan Ulcinjissa päästessämme olin tyytyväinen siihen, että matka tuli tehtyä – pääsin näkemään edes pienen pienen vilauksen Albaniaa sekä näin ollen hieman vertailufaktaa naapurimaihin nähden.