Slovenia – Ihan muina usvametsän neitoina

Yhteistyössä: Slovenia Tourist Board & Luxury Slovenia Team

Hiekka rapisee kenkieni alla, kun askellan päättäväisesti hengitystä hieman jo pidettäen metsäpolkua eteenpäin. Lehdettömät puunrangat kaartuvat polun molemmin puolin ja niiden takana, aivan kivenheiton päässä, virtaa villisti tummanturkoosi joki pyöritellen mennessään sen pauloihin joutuneita risuja. Kiristän vauhtiani, sillä haluan nähdä polun päästä viimeisen vilauksen aurinkoa ennen kuin se häviää kokonaan horisontin mustien metsien taa. Kun tulen saaren kärkeen, vedän syvään henkeä ja samalla kylmät väreet hiipivät selkärankaani pitkin. Myöhästyin. Aurinko on jo kadonnut näkyvistä jättäen jälkeensä vain hämärtyvän, tummuutta uhkuvan maiseman.

Unohdan hetkeksi pimeyden pelkoni, ja jään seuraamaan lumoutuneena alati tummuvan joen yläpuolella leijailevaa usvaa. Aivan kuin jokin mystinen voima ohjailisi utuharsoa joen yllä paimentaen sitä kokoajan lähemmäksi joen keskellä kohoavaa saarta. Takanani olevat vuosikymmeniä vanhat puut päästävät onton kaikuvan, narisevalta naurulta kuulostavan pelottavan ääneen tuulen venytellessä niiden oksia. Yhtäkkiä eteeni ui hiljaa yksinäinen valkoinen joutsen kaula ylväästi kaarella. Se ilmestyy kuin tyhjästä, ja näyttää kuin sen untuvat hohkaisivat valkeuttaan tummanpuhuvaa maisemaa vasten. Hengitystä pidättäen odotan joutsenen kulkevan ohi ennen kuin uskallan nousta penkiltä ja lähteä nopeasti pimeyttä turvaan keskiaikaisen linnan valollaan lämpimästi kutsuvien lyhtyjen luokse. Linnan porteista sisäpihalle pujahtaessani olo on epätodellinen – mikä tämä ihmeellinen, hieman jopa pelottavalta tuntuva paikka keskellä Slovenian maaseutua onkaan?

”To the girl, who reads by flashlight. Who sees dragons in the clouds. Who feels most alive in the worlds that never were. Who knows magic is real. Who dreams. This is for you.”

Aamulla herään säpsähtäen ylös ja joudun hetken palauttelemaan mieleeni, että olen todellakin viettänyt yöni keskiaikaisessa linnassa. Onneksi edellisen illan kummitustarinat eivät olleet pitäneet minua valveilla, vaan olin saanut nukkua kaikessa rauhassa nähden unta linnan yllä leikkivistä lohikäärmeistä. Nousen narisevasta puusängystä ylös ja hiippailen ikkunan luo. Raotan sen edessä olevia painavia verhoja ja kurkistan varovaisesti ikkunasta ulos. Poissa ovat edellisen illan tummanpuhuvat, mystiset usvamaisemat ja tilalla on nousevan auringon pehmeän lempeässä valossa kylpevä jokimaisema. Sisään kantautuu pikkulintujen leikittelevä laulu. Läheisen puun vaaleanpunaisissa magnoliankukissa kimmaltelevat yökasteen vesipisarat kuin pienet kristallinhiput.

Hipsin alakertaan ja istahdan linnan ruokasalin aamiaispöytään. Hieman häkeltyneenä muistutan taas uudemman kerran itseäni, että olen todellakin viettänyt yöni täällä 1200-luvulta peräisin olevassa Grad Ototecin linnassa, joka on vuosia sitten muutettu viiden tähden luksushotelliksi. Mieleeni muistuu edellisenä iltana illallisen äärellä kuulemani tarina siitä, kuinka joku oli vasta lentänyt linnalle omalla helikopterillaan vain nauttimaan lounasta linnan ravintolaan. Kun odotan aamucappuccinoa tarjoiltavan eteeni valkoisille pöytäliinoille, silmäilen ympärilleni ja pohdin, että ehkäpä viereisessä pöydässä aamiaistaan kaikessa hiljaisuudessa verkkareissaan nauttiva pariskunta on oikeasti jokin miljonääripari? Minulle luksusta on tällä matkalla päästä yöpymään tällaisessa historiallisessa paikassa, jossa hulppeiden puitteiden ja ökyilyn sijaan huomion varastaa linnan ainutlaatuinen tunnelma – jota ei kyllä aivan tavallisissa hotellikomplekseissa ole tarjolla.

Aamiaisen jälkeen suuntaan ulkoilmaan linnan pihalle ja lämpimät auringonsäteet sokaisevat näkymän hetkeksi. Kun vihdoin saan taas katsekontaktin maisemaan, en voi uskoa kyseessä olevan saman paikan kuin edellisenä iltana. Miten alle 12 tunnissa jonkin paikan tunnelma voi olla näin hätkähdyttävän erilainen kun pimeyden lonkerot ovat poissa ja tilalla ovat aamuauringon pastellisävyt?