Tadzikistan – sairaalan kautta vuoristomaisemiin

Tadzikistan on erikoinen matkakohde, joka omalla pidättyväisellä tavallaan näyttäytyy matkailijalle paikoin jopa mystisenä maana. Tadzikistanin vaikeakulkuiset vuoristoalueet tarjoavat paikoin uskomattoman upeita, hengityksen salpaavia maisemia lumihuippuisine vuorijonoineen ja turkoosina kimmeltävine vuoristojärvineen ja -jokineen. Vuorijonojen laaksoista löytyvissä eristäytyneissä vuoristokylissä elämä tuntuu jääneen vuosikymmenien taa, mutta niissä yhteisöllisyys ja vieraanvaraisuus on aivan omaa luokkaansa. Pääkaupungissa Dushanbessa pääsee vielä aistimaan paikoin neuvostoajan mahtipontisuuden isojen aukioiden ja mahtipontisten monumenttien muodossa, mutta paikallinen elämä kukoistaa parhaiten vilkkailla keski-aasialaisilla markkinoilla.

Oma reissuni Tadzikistanissa ei alkanut missään parhaissa merkeissä, mutta onneksi pääsin jatkamaan matkaa – tässä reissukertomus Stan-matkan Tadzikistanin osuudelta:

Kun kazakstanilaisen katukojun kebab osoittautui virheeksi

Herään Kazakstanin Almatyssä majapaikassa aamuyöstä jäätävään vatsatautiin. Hikikarpalot nousevat otsalle jo pelkästä ajatuksesta, että aamuvarhaisella olisi edessä lento Tadzikistanin pääkaupunkiin Dushanbeen. Yritän nukkua ne hetken mitä en vietä wc:n puolella ja aamulla tankkaan itseni täyteen lääkkeitä ennen lentokentälle suuntaamista. Lentokentällä olo on pelkkää tuskaa, lennon nuokun ihme horroksessa. Dushanbeen päästessäni käyn pikaisesti hakemassa apteekista lisää lääkkeitä ja varaston erilaisia nesteytysjuomia ennen kuin vajoan houreiseen uneen hotellihuoneen sängylle.

Kun herään iltapäivällä, on aurinko jo alkanut laskemaan. Olin nukkumaan mennessä toivonut, että ehkä olo olisi parempi herätessä, mutta vielä mitä. Olen aivan loppu. Soitan matkavakuutuksen päivystykseen ja kysyn missä olisi lähin sairaala. He selvittävät, että paikka, jota suosittelevat ei ole enää auki. Kuulema seuraavana päivänä voisin kokeilla uudelleen. Se ei minua paljoa lohduta, sillä seuraavana päivänä oma matkasuunnitelmani veisi minut syvälle Tadzikistanin vuoristoon. Ja sinne en missään nimessä tässä kunnossa pystyisi lähtemään. Pienien selvittelyjen kautta matkanjärjestäjäni saa selville kaupungissa auki olevan paikallisen sairaalaan, ja kehottaa minua lähtemään sinne varmuuden vuoksi.

Raahaudun taksiin ja venäjää tai paikallista kieltä taitamattomana suuntaan sairaalaan valmiiksi kirjoitetun lapun turvin. Sairaalassa vastassa on onneksi matkanjärjestäjäni edustaja tulkkaamassa, jotta pääsen sairaalaan sisään, ennen kuin hän joutuu jatkamaan matkaa ja jättämään minut oman onneni nojaan. Lopulta minut ohjataan isossa kolhossa neuvostoliittolaishenkisessä huoneessa olevaan vapaaseen sänkyyn ja minusta otetaan eri testejä sekä tuikataan tippa suoneen. Iranilainen lääkärinainen osaa onneksi hieman englantia, joten saan häneltä suoraan tietoa tilanteestani. Virun sängylläni joitakin tunteja, välillä hoitaja käy katsomassa tipan tilannetta. Viereisellä sängyllä makaa harmaahiuksinen mies, jonka ympärille on näyttänyt kerääntyneen ainakin 10 henkilöä, perheenjäseniä ja lähisukua kaiketi. Heitä sivusilmällä katsoessani tajuan, etten ehkä koskaan ole tuntenut olevani niin yksin kuin juuri tuolla hetkellä tadzikistanilaisen sairaalan sängyllä maatessani.

Jossakin vaiheessa lääkäri tulee takaisin ja selittää, että tilani on aiheuttanut todennäköisesti ruuasta saatu vatsapöpö, joka toivon mukaan lähtee lääkärin suunnittelemilla lääkkeillä. Myöhään illalla saan vielä kehooni jonkun vitamiinipistoksen tipan kautta tulleiden nesteiden ja antibioottien lisäksi ennen kuin lääkäri kertoo päästävänsä minut takaisin majapaikkaan. Matkan jatkamista varten hän määrää mukaani antibiootteja, vatsa- ja nesteytyslääkkeitä sekä kehottaa minua tarkkailemaan kuntoani kriittisesti. Seuraavana aamuna herään jo selvästi paremmassa kunnossa, mutta olo on silti kuin nahistuneella vihanneksella. Haluan kuitenkin jatkaa matkaa, eiköhän tämä olo tästä vielä kohene.

Dushanben aukioita ja moskeijan loistoa

Dushanbessa ennen vuoristoon suuntaamista minulla on onneksi hetki aikaa tutustua kaupunkiin, kun edellinen päivä oli mennyt vain sängyssä makaamiseen. Yksi kaupungin upeimpia rakennuksia on Khoji Yakub -moskeija, jonka julkisivut hehkuvat turkoosin ja sinisen eri sävyissä kilpaa nousevan aamuauringon kanssa. Moskeijan sisäpihalla on hiljaista paikassa on jotain kiehtovaa pysähtynyttä tunnelmaa. Minne tahansa katsoo, näkyy 200 vuotta sitten rakennetun moskeijan rakenteissa kiehtovia mosaiikista tehtyjä yksityiskohtia ja koristekuvioita.

Kiedon huivini tiukemmalle ja pujahdan sisään moskeijaan oppaan ja imaamin perässä. Moskeija on myös sisältä todella kaunis kaikissa koristeissaan, mutta sen paikoilleen pysähtyneessä ilmassa en pysty pitkään olemaan ennen kuin pahoinvointiaalto iskee ja hakeudun ulos varjoisalle sisäpihalle tasaamaan hengitystä. Kun olo on parempi, huomaan sisäpihalla vallitsevan niin kauniin valon, että päätän ottaa itsestäni kuvan kurjasta olosta huolimatta. Kun katson kuvaani tarkemmin, en tiedä tekikö sairastaminen minulle tepposen, vai miksi kuvassa silmieni pupilleihin on näyttänyt piirtyneen moskeijan katolla oleva puolikas kuunsirppi. Hämmentävää.

Aamupäivän edetessä lämpötila Dushambessa on kohonnut jo yli 30 asteen. Jopa lähes 40 asteen lämpötilat kesäkuukausina on täällä täyttä totta. Raahustan vielä Dustin aukiolle vain todetakseni, ettei yltiömäisessä kuumuudessa voi oleskella muuten kuin varjossa. Puikkelehdin pienestä varjon läikästä toiseen ja lopulta istahdan varjosta löytyvälle puistonpenkille. En voi olla kiinnittämättä huomiota aukion mahtipontisiin monumentteihin, suureellisiin suihkulähteisiin ja symmetrisiin puutarhoihin. Aukio valmistui vuonna 1930, jolloin se nimettiin Neuvostoliiton johtajan Leninin aukioksi. Kun vuonna 1991 Tadzikistan itsenäistyi Neuvostoliiton hajoamisen myötä, aukio nimettiin ensin vapauden aukioksi.

Fann-vuoriston maisemia

Nestetankkauksen jälkeen hyppään parhaimmat päivänsä nähneen jeepin etupenkille ja kuski ottaa suunnan kohti Fann-vuoristoa, tuota Tadzikistanin vaikeakulkuista aluetta, jossa vuorten huiput kohoavat korkeimmillaan yli 5000 metriin. Asfaltoidut tiepätkät onnistun nuokkumaan puolihorroksessa, mutta mitä pidemmälle matkaamme, sitä kapeammiksi ja soraisemmiksi tiet muuttuvat, mutkista puhumattakaan. Lopulta roikun osittain katossa olevassa käsikahvassa kiinni ikkunan ollessa auki imien itseeni raikasta vuoristoilmaa. Rotkonreunan äkkipudotus alkaa paikoin aivan tien vierestä. Ohi vilahtavat maisemat ovat karuja, mutta omalla tavallaan niin kauniita. Syvällä kanjoneissa virtaa turkoosin värinen joki ja rosoreunaiset vuoret on koristeltu lumihuipuin. Jossakin kauempana mies paimentaa vuohilaumaansa.

Pitkän ajomatkan päätteeksi, kun aurinko alkaa olla jo laskemassa, kuski pysäyttää auton pölyisen patikointipolun päähän. Sitä pitkin pääsisi kuulema näkemään vesiputouksen ennen kuin suuntaamme majapaikkaan lähikylään. Mietin, onko tässä mitään järkeä, kun väsyneenä askellan polkua pitkin sandaaleissani. Jokainen askel tuntuu raskaalta ja pelkään kompastuvani kivenmurikoihin. Onneksi matka ei ole pitkä, ja pääsen kuin pääsenkin perille vesiputoukselle, jonka pauhun pystyi kuulemaan jo kauempaa. Sokeroitua fantan tapaista juomaa kädet täristen latkiessani toivoisin kuitenkin vesiputouksen sijaan olevani jo majapaikan sängyssä lepäämässä.

Elämää Sarytagin kylässä

Tukikohtani Fann-vuoristossa on Sarytagin kylässä oleva paikallisen perheen pyörittämä pieni homestay. Se sijaitsee pienessä laaksossa, jota kehystävät vuoret joka suuntaan. Majapaikan pihaan päästessäni en voi muuta kuin ihmetellä tämän erikoisen paikan omanlaatuista kauneutta. Ja hiljaisuutta, sillä olen oikeastaan keskellä ei mitään. Luonnon seesteisyyden rikkoo vain naapurin pihalta kantautuva aasin humoristiselta kuulostava hirnunta ennen kuin livahdan sisälle nauttimaan yli vuorokauden sisällä ensimmäisen ateriani. Eteeni kannetaan lihakeittoa, joka pyynnöstäni sisältää lähinnä vain lientä, sekä lautasen vieressä olevan jättikokoisen vaalean leivän. Vähänpä tuolloin arvasin, että tuo tadzikistanilainen leipä muodostuisi ruokavalioni peruspilariksi seuraaville päiville, kun vatsatautini vain jatkuu ja jatkuu.

Seuraavien päivien aikana vietän leppoisia päiviä vuoristokylässä. Otan levon kannalta ne hetket mitä pystyn, ja kun olo on virkeämpi, tutustun ympäristöön. Käyn ensin majapaikan pihapiirissä pienillä kävelylenkeillä ihastelemassa paikan kauneutta ennen kuin uskaltaudun pidemmille retkille. Vierailen paikallisten perheiden luona, opettelen leipomaan tadzikistanilaista leipää, silittelen vuohia, ystävystyn pienen tytön ja koiran kanssa, ja päädyn aasiratsastusretkelle polulla vastaan tulleen miehenalun yllyttämänä. Ihastelen vuoristokylän kauneutta samalla ihmettelen sen karua luontoa, joka kuitenkin näin kesäkuukausina kukoistaa ennen kuin armoton talvi taas peittää kaiken alleen.

Tadzikistanin ihmeitä

Lopulta tulee aika sanoa Sarytagin kylälle hyvästit, minkä teen haikein mielin, sillä olostani viis, olen viihtynyt täällä erinomaisesti. Matkani Tadzikistanissa kuitenkin jatkuu kun siirryn päivä päivältä lähemmäksi Uzbekistanin rajaa. Yksi lumoavimpia kohteita koko maassa oli kuitenkin lopulta aivan Sarytagin kylän läheltä löytyvä Iskanderkulin järvi, jonka peilimäisenä kimmeltävästä maisemasta en vain pääse yli – siitä heijastui niin taivaan pilvet kuin läheisten vuorten huiput, ja hetkeen en muista nähneeni mitään niin kaunista näkyä. Tämän järven muodostaman luonnonihmeen rinnalla jopa Istaravhanin kaupungin kukkulalla sijaitseva mahtipontinen Mug Tepen linnoituskin jää varjoonsa vaikka tämä Aleksanteri Suuren aikana alunperin rakennettu linnoitus kunnostettuna upea ilmestys onkin.

Viimeisen yön Tadzikistanissa vietän Kjuhandin kaupungin laidalla Kairakumin järven rannalla olevassa hotellissa. Hotellin terassilla järven taa vaaleanpunaisena laskevaa aurinkoa ihailemassa ollessani totean Tadzikistanin olevan kerrassaan kiehtova uusi matkailumaa. Omalla pidättyväisellä tavallaan se näyttäytyy paikoin jopa mystisenä, kätkien sisäänsä tuntemattomia ja erikoisia, mutta sitäkin upeampia paikkoja. Aamulla vierailen vielä Khujandin markkinoilla imien itseeni viimeisen ripauksen Tadzikistanin menoa – eikä tähän parempaa paikkaa varmasti olisi voinutkaan olla, sillä markkinat ovat perinteiset keski-aasialaista elämää ja tarjontaa edustavat markkinat ja kuulema koko Tadzikistanin suurimmat.