Madagaskar – kalliokiipeilyä Tsingyssä

Muutaman löhöpäivän jälkeen tuntui taas siltä, että virtaa on riittävästi lähteä kokemaan hieman uudenlaista aktiviteettiä. Mielessäni pyöri etukäteen netissä näkemäni kuvat hengästyttävän erikoisen näköisestä paikasta, Tsingy de Bemaraha luonnonpuistosta, jonka Madagaskarilla ollessani halusin ehdottomasti nähdä. Helppoa se ei tulisi missään nimessä olemaan, sillä luonnonpuistoon täytyy matkata pomppuisia päällystämättömiä pusikkoteitä lähes koko päivä, ja osa matkasta tulisi taittaa alkeellisen näköisillä autolautoilla. Puhumattakaan siitä, millaisen ponnistuksen itse luonnonpuistossa vaeltaminen vaatisi.

Vietin yön luonnonpuiston kupeessa olevassa hotellissa, ja tuntui kyllä ihanalta vaihtelulta päästä luontomaisemiin pölyisten kaupunkien jälkeen. Vihdoin aamiaisen jälkeen hyppäsin takaisin jeeppiin ja suuntasin matkaystäväni Jonnan sekä kahden oppaan kanssa luonnonpuiston porteille. Tai ei siellä oikeasti mitään portteja ollut, vain hassu parkkipaikka, josta lähti pieni patikointipolku kohti luonnonpuiston sydäntä. Alkumatka oli kuin kävelyä missä tahansa luonnonpuistossa: aluksi polku kulki karujen peltomaisemien halki, ja aukealla auringon säteet tuntuivat polttavilta iholla – lämpötila oli jo aamun tunteina lähemmäs 30 astetta. Peltomaisemien jälkeen polku sukelsi kuivahkoon metsään, jossa sentään sai auringolta piilopaikan, mutta samantien moskiittoarmeija hyökkäsi apajille. Metsässä olisi kuitenkin samoillut vaikka kuinka kauan, sillä yläpuolella pomppivat lemurit varastivat huomion vaellukselta (ja moskiitoilta).

Mutta matkaa oli jatkettava eteenpäin. Jossakin vaiheessa metsäpolku muuttui yhä kivikkoisemmaksi, ja askellus pehmeältä polulta kivien väliin jäävien kuilujen yli hyppimiseksi. Välillä täytyi ottaa tukea rosoreunaisista kalliosta, jottei vain olisi livennyt polulta. Jossakin vaiheessa opas pysäytti meidät polulle ja kävi kaivamassa viereisestä luolasta meille kiipeilyvaljaat päälle. Nyt alkaisi vaelluksen extreme-osuus. Sitä en kuitenkaan tiennyt, että vaellus muuttuisi todelliseksi kalliokiipeilyksi useita kymmeniä metrejä jyrkkiä pystysuoria kallioseinämiä pitkin. Puuskuttaen hain jaloilleni sopivaa kivenkoloa, sormeni hapuilivat yhä tukevampaa otetta kallion kielekkeistä ennen kuin uskalsin ponnistaa yhä ylemmäs. Alaspäin en tohtinut missään vaiheessa katsoa, sillä korkeanpaikan kammoni olisi varmasti tehnyt heti alkuunsa minulle tepposet ja otteeni olisi herpaantunut.

Välillä saimme hengähtää kallion sisälle sukeltavissa luolissa, joiden pilkkopimeydessä otsalamppu tuli tarpeeseen. Välillä pysähdyimme lounastamaan kalliosolan väliin jäävälle varjopaikalle. Voimia tarvittiinkiin viimeisiin nousuihin, sillä ensimmäistä kertaa elämässä tekemästäni kalliokiipeilystä oli leikki kaukana. Alla oli useiden satojen metrien pudotus, ja turvavaljaiden kiinnittämisestä täytyi huolehtia itse metri metriltä. Lopulta kuitenkin pääsin ensimmäiselle näköalatasanteelle ja uskalsin pienen hengähdyksen jälkeen katsoa maisemia. Siinä vaiheessa tosin hengitys meinasi salpaantua – ei niinkään siitä syystä, että huomasin kuinka ylös olin kiivennyt, vaan ympärillä avautuvien maisemien vuoksi.

Oli kuin olisin kiivennyt aivan eri planeetalle. Tummanpuhuvat piikkihuippuiset kalliot kohoilivat mystisesti ympäriltäni ja niiden välissä olevat jyrkät syvänteet näyttivät pohjattomilta. Vaikutti siltä kuin olisin astunut tarujen maahan, sellaiseen josta kuvia näkee vain joissakin fantasia-elokuvissa. Mutta täällä olin, Madagaskarilla, Tsingyn luonnonpuiston kallioiden huipulla. Kun silmä alkoi tottua maisemaan, oli aika jatkaa eteenpäin. Parin voimia vievän kiipeilypätkän jälkeen edessä häämötti yksi epätodellisimmista näyistä koskaan. Kalliojyrkänteiden välissä kiikkui harmaantunut riippusilta, josta muutamat hassut lankunpätkät olivat jo tippuneet pois. Tästäkö minun pitäisi kulkea yli?! Tunsin paniikin valtaavan kehoani, ja korkeanpaikan kammon lällättelevän pelolleni pahaenteisesti. Istahdin hetkeksi kivenmurikan päälle haukkomaan henkeä ja tsemppaamaan itseäni. Olin jo kiivennyt tänne saakka, joten ei yksi hiton silta matkaani pysäyttäisi. Ja kohta naksautin turvavaljaani kiinni sillan kaiteeseen ja lähdin päättäväisesti ylittämään siltaa. Alas en tohtinut katsoa, ainoastaan sen verran, ettei askeleeni osuisi puuttuvan laudanpätkän kohtaan.

Viimeiset nousut Tsingyn korkeimmalle kohdalle eivät enää jännittäneet niin paljoa sillan ylityksen jälkeen, ja ylhäällä kiikkerällä näköalatasanteella teki mieli tuulettaa villisti. Valtava energia-aalto kulki läpi kroppani epätodellisia näkymiä katsellessani, mutta niitäkin suuremman vaikutuksen minuun taisi tehdä omien pelkojeni voittaminen. Olin pystynyt kiipeämään tänne saakka ja ylittämään kiikkerän sillan – ja ennen kaikkea, olin pystynyt ylittämään pelkoni. Teki mieli ihan tirauttaa pari kyyneltä, mutta en halunnut luonnonpuiston oppaan näkevän minun pillittävän uudelleen. Nimittäin yhdessä kohtaa, keskellä jyrkintä nousua, oli kivi allani liikahtanut sen verran epämukavasti, että olin ollut lähes varma tippuvani turvaköysien varaan. Paniikki-itkuhan siinä yllätti, mutta onneksi oppaan kannustamana pääsin ponnistamaan turvallisemmalle maalle. Nyt jälkeenpäin panikoiminen lähinnä vain hävetti. Mutta sattuuhan sitä. Tsingyn dramaattisia maisemia katsellessa kuitenkin kaikki epätoivon hetket pyyhkiytyivät mielestä, ja saatoin vain nipistää itseäni, että olenko todella täällä, vai ovatko nämä maisemat vain unta.