Bolivia – Andien vuoristomaisemissa

Jos Bolivian suola-aavikko sai minut upeudellaan haukkomaan henkeä, oli jeeppisafarilla vielä edessä jotain vieläkin upeampaa – ja kirjaimellisesti hengityksen lamauttavaa. Safarin kolmantena aamuna suunta otettiin nimittäin Bolivian suolatasangoilta kohti Andien vuoristomaisemia aina Chilen puolelle saakka. Mitä korkeammalle kuljettiin, sitä utopistisemmiksi maisemat muuttuivat ja sitä raskaammalta hengitys tuntui. Jossakin vaiheessa kaivoin laukun pohjalta kännykkäni esiin ja kurkkasin kompassista, että nyt liikutaan jo 4200 metrissä – ei ihme, jos ohut ilmanala sai matkalaiset hengittämään yhä kiivaammin vaikka vain auton penkillä istuttiin.

Mutta ei, tähän korkeuteen ei vielä tyydytty, vaan uutterasti jeeppi puksutti kivikkotietä pitkin yhä ylemmäs aina 4900 metriin saakka. Tällä korkeudella nimittäin sijaitsi Sol de Mañanan geysir-kentät, jossa alati nousevien Andien vuorijonojen alta pintaan pulppuaa rikin kyllästämiä höyrypöllähdyksiä. Ja jos ei geysir-pilvissä olisi ollut tarpeeksi, näytti paikka muutenkin kuin suoraan jostakin scifi-elokuvasta: rakoileva maa vaikutti siltä kuin milloin tahansa, mistä kohdasta vain, voisi pullahtaa jotain eriskummallista esiin. Eikä maanpinnan epäilyttävät vihertävät ja sinertävät laikut mitenkään laimentaneet tätä fiilistä. Näkymä oli kieltämättä kuin toiselta planeetalta!

Onneksi kuitenkaan huimissa korkeuksissa ei tarvinnut rikkihöyryjä pitkään hengitellä, sillä edessä olisi vielä monen monta upeaa Andien vuoristonäkymää. Jossakin vaiheessa tuntui jo siltä, että näkymät oli nähty – mutta ei, auton kaartaessa aina vain seuraavan vuorenhuipun takaa, paljastui sieltä vieläkin huikeammat maisemat. Omia suosikkiani olivat ehdottomasti kirkkaat vuoristojärvet, joissa vaaleanpunaiset flamingot laidunsivat tyytyväisinä pohjaleviä. Taustalla kumpuilevat vuorijonot ja taivaan pilvet heijastuivat peilikirkkaan järven pinnasta utopistisen voimakkaasti, ja ainoastaan flamingon nokkien kuopsutukset saivat veden pintaan pienet aaltorenkaat aikaan. Yhdellä järvellä ei kuitenkaan näkynyt ristin sielua: turkoosinvihreänä kemmeltävän Green Lagoonin väri johtuu nimittäin myrkyllisten kuparin ja arsenikin aikaansaannoksista. Myrkyistä viis, paikka oli silti uskomattoman upea: taustalta lähes kuuteen kilometriin saakka kohoavan Licancubur-tulivuorinen huippu lähenteli symmentrisyydellään täydellisyyttä, ja en tiedä onko vain ajan kysymys, milloin se syöksee uumenistaan taas uutta ainesta pintaan.

Jeeppimatkan aikana ajantaju katosi kokonaan, ja en voinut olla huokailematta Andien epätodellisten näköisten maisemien edessä. Voiko maailmasta oikeasti löytyä jotakin näin kaunista? Ja samaanaikaan hymähtelin totuudelle, etten ollut koskaan aikaisemmin ollut mikään vuoristofani, tiedättekö sellainen, joka haaveilee samoilemisesta vuoristomaisemissa ja sydän pakahtuneena huokailee vuorissa olevan jotain elämää suurempaa voimaa. Mutta nyt pystyin allekirjoittamaan kaikki nuo ennen kliseisiltä tuntuneet lauseet. Täällä tunsin olevani lähempänä luontoa kuin koskaan, ja korkea ilmanala kirjaimellisesti vei hengityksen mennessään.

Kun jeeppi lopulta kaartoi Hito Cajonin syrjäistäkin syrjäisemmälle raja-asemalle Bolivian ja Chilen välille, tunsin pettymystä. En vielä haluaisi poistua näistä vuoristomaisemista, haluaisin nähdä enemmän! Mutta ei, kämäisen näköinen betoniparakki täällä neljän kilometrin korkeudessa olisi viimeinen näkymäni Andeista ja Altiplanon vuoristoylängöstä ennen matkustamista Atacaman autiomaahan. Siihen oli nyt tällä matkalla tyytyminen, olihan matkaa takana kuitenkin jo pari viikkoa Bolivian huimissa korkeuksissa.