Etelämanner – ajatuksia kaukaisessa maanosassa

Päivät Etelämantereella risteillen kuluivat kuin siivillä – siitä pitivät huolen päivien lukuisat rantautumiset eri paikkoihin. Tämän lisäksi laivalla riitti tekemistä kannella maisemia (ja valaita) ihastellen, ravintolassa herkutellen, luennoilla piipahtaen ja matkaystävien kanssa aikaa viettäen aina yön pikkutunneille saakka. Nopeammin kuin huomasinkaan, oli käsillä kuitenkin viimeiset rantautumiset täällä mystisessä valkoisessa valtakunnassa.

Edessä oli kuitenkin vielä yksi pieni, mutta silti itselleni niin tärkeä kokemus, nimittäin astuminen todelliselle Etelämantereen maankamaralle. Tätä ennen olimme toki olleet tutkimusmatkan aikana myös Etelämantereella, jossa rantautumiset tehtiin Antarktiksen niemimaan lukuisille saarille, mutta nyt vihdoinkin jalkojen alla olisi saarien lisäksi tämä kaukainen manner. Rantautumiskohteena olisi argentiinalaisten etelämantereen tukikohta, Base Brown, joka tosin oli tällä hetkellä miehittämättömänä.

Aamu valkeni harmaan usvaiseva, kun jo tottuneesti pujahdin kumiveneeseen paikoilleni. Merivesi kelmeili tummanpuhuvana kun hiljaisesti etenimme kohti rantaa. Autio tukikohta vaikutti hieman pelottavalta, ja pystyin sieluni silmin näkemään kuinka dramaattisilta maisemat täällä näyttäisivätkään talvimyrskyjen aikana. Nyt lahdenpoukama oli onneksi lähes tyyni, vedenpintaa rikkoivat vain hiljakseen lipuvat jäälautat. Tässä rantautumiskohteessa pääosassa eivät tällä kertaa olleet pigviinit (vaikka toki heitäkin sieltä löytyi) vaan ennen kaikkea uskomattoman upeat maisemat. Maisemien perässä kiipesinkin rantatörmällä kohoavan kukkulan huipulle, jonne johti jyrkkä luminen polku. Sitä pitkin sai askeltaa huolellisesti, ettei vain liukastuisi ja liukuisi varomattomana mäenrinnettä alas.

Mutta ylhäällä huipulla lumessa patikointi palkittiin: korkealta pystyi näkemään juuri sen Etelämantereen erikoisuuden, josta se on niin kuuluisa. Silmänkantamattomiin jatkuvaa erämaata, valkoistakin valkoisempaa mystistä maisemaa, jolle dramatiikkaa antavat tummat kallionhuiput ja pohjattomalta vaikuttava meri. Hiirenhiljaisuudessa pystyy kuulemaan tuulen huminan, kunnes sen rikkoo veteen sortuvan jäälohkareen kumea pauhu. Ääni muistuttaa hieman lähestyvää ukkosta. Jokin tässä hetkessä saa ihoni nousemaan kananlihalle.

Istahdan kallionkielekkeen reunalle ja tuijotan kaukaisuuteen. Korkealla kallion huipulla tunnen itseni ehkä pienemmäksi kuin koskaan näiden maisemien edessä. Tuntuu siltä kuin suuri maailma on niin täynnä ihmeitä, että sydän meinaa pakahtua. Miten ihmeessä elämänpolkuni minut on tänne kaukaiseen erämaahan johdattanutkaan? Mikä ihmeen palo saa minut lähtemään aina uudelleen kohti tuntematonta, yhä erikoisempiin ja kaukaisempiin paikkoihin? Pysähdynkö koskaan vai tulenko aina olemaan levoton sielu, jonka sydäntä ruokkii parhaiten matkojen tuoma vapauden tunne? Tulenko aina kulkemaan yksin, vai löytyykö vierelleni joskus joku, joka jakaa tämän matkakaipuun kanssani ja pysyy matkassani mukana? Vaikka ajatukset risteilevät mielessäni, tunnen oloni jollakin tavalla rauhalliseksi, tyytyväiseksikin. Ehkä tähän ikään mennessä olen sittenkin oppinut sen yhden tärkeimmistä taidoista: hetkessä elämisen. Tekee mieli todeta ääneen suomalaisella huumorilla: “täällä olen, enkä muuta voi”.