Queenstown – ratsastusretki jylhissä maisemissa

Seuraavaksi Uuden Seelannin kiertomatkan reitti kulki yhä etelämmäksi, ja yhtenä odotettuna kohteena oli Queenstown. Sen sanotaan olevan yksi Uuden Seelannin kauneimmista kaupungeista – sitä ympäröivät Wakitipu-järvi sekä lumihuippuiset vuoret. Mutta kaikista kuuluisin tämä pieni kaupunki taitaa kuitenkin olla hurjista adrenaliinia nostattavista lajeistaan: Queenstownissa olevalta Kawarau-sillalta on tehty maailman ensimmäinen virallinen benji-hyppy. Ei siis ihme, että kaupunki ja sen ympäristöt pursuilevat huimia lajivaihtoehtoja.

Vietin Queenstownissa yhteensä kolme päivää, ja hieman häpeillen myönnän, ettei mieleni edes tehnyt kokeilla mitään huimia lajeja Apel Tasmanissa tekemäni laskuvarjohypyn ja Franz Josefin jäätikköhaikkauksen jälkeen. Tai no, mielessä kyllä kummitteli benji-hyppy, sillä mikä olisikaan oivallisempi paikka sen tekemiseen, kuin se aito ja alkuperäinen Kawerau-silta. Mutta siitäkään huolimatta, että matkaystäväni lupautui kanssani tandem-hyppyyn, en lopulta hyppyä tehnyt. Enkä edes järkyttävältä näyttävää Nevis Swingiä, jota lähes jokainen kaupungissa oleva vaikutti olleen testannut tai menossa kokeilemaan.

Jotenkin mieleni kaipasi jännityksen sijaan rentoutumista, jonkinlaista normaalielämää parin viikon seikkailuputken jälkeen. Queenstown olikin oikein oiva pikkukaupunki kuluttaa aikaa, ja tehdä “normaaleja” juttuja. Kompaktin kokoisesta, hieman alppikylän fiilistä henkivästä, kaupungista löytyy lukuisia ravintoloita ja kahviloita, ostosmahdollisuuksia unohtamatta. Kaupungin kaduilla haahuilun, pyykin pesun ja netissä roikkumisen lisäksi kävin ystävänpäivänä katsomassa muutaman matkaystävän kanssa ensi-illassa olleen Fifty Shades Darker -leffan ja parina iltana kävimme testaamassa niin ravintoloita, baareja kuin yökerhojakin. Queenstownissa kun tuntui olevan bileet lähes jokaisena iltana.

Mutta en sentään ihan koko aikaa kaupungissa viettänyt. Nimittäin suuntasin jo matkan alussa haaveilemalle ratsastusretkelle Ben Lomondin huikeisiin, Taru sormusten herrasta -leffan fiilistä henkiviin maisemiin. Kolme tuntinen ratsastusretki olikin totaalista nollausta aivoille, siitä piti huolen kipakka pikkuhevoseni Alisha sekä ratsastusreitiltä avautuvat ällistyttävän upeat maisemat. Sadesääkään ei haitannut, päinvastoin se tuntui vain lisäävän paikan mystisyyttä. Ensin kiipesimme ylöspäin, kohti näköalapaikkoja, välillä aivan rotkon reunalla ratsastaen, välillä turvallisuussyistä hevosia maastakäsin taluttaen. Kun laskeuduimme alas rotkoon, aloimme puikkelehtimaan sen uomassa olevaa joen vartta pitkin useamman kerran joen yli kahlaten. Suorilla pätkillä päästelimme menemään sen minkä hevoset jaloistaan pääsivät, kiikkerimmillä poluilla täytyi taas tyytyä hitaampaan vauhtiin. Välillä pysähdyimme ihastelemaan satumaisen näköisiä vesiputouksia.

Mutta voi että rakastankaan ratsastusta! Voi apua sitä onnen tunnetta, sitä nostalgiaa, mikä sisälläni myllertääkään kun nousen hevosen selkään! Koko ratsastusretken ajan olin yhtä hymyä. Ei haitannut kaatosade, ei edessä laukkaavan hevosen kaviosta sinkoavat mutapaukut vasten naamaa. Annoin hevoseni mennä, jo ensimetreiltä saakka tuntui siltä, että pystyin luottamaan siihen. Ehkä sen pienessä, mutta sisukkaassa koossa sekä tarkkaavaisessa luonteessa oli jotakin samaa, kuin entisessä ponissani. Vaikkakin poissa olivat ponini villit loikat, tunsin välillä tietyissä tilanteissa kiristäväni ohjaksia vaistomaisesti, kuin muistaen selkäpiissäni, miltä tuntuukaan kun hevonen vaihtaa äkkinäisesti suuntaa tai ryntää villiin laukkaan. Kun lopulta tulimme takaisin tallin pihaan, en olisi millään halunnut laskeutua alas Alishan selästä. Pyyhkäisin märän ratsastustakin hihalla kasvoiltani sadevesiä pois – vai olivatko ne sittenkin onnen ja haikeuden sekaisia kyyneleitä, mene ja tiedä.