Ubud – Oman elämäni Eat Pray Love

Aina silloin tällöin matkani aikana mielessäni on häivähtänyt ajatus pysähtymisestä. Pieni toive siitä, että voisin rentoutua vähän pidempään samassa paikassa. Antaa ajatuksilleni tilaa, mielelleni rauhallisen ympäristön. Vaikka matkasta ja uusista seikkailuista nautin hurjasti, on jatkuvassa eteenpäin menossa myös omat haasteensa. Välillä tuntuukin, että omat ajatukset laahaavat jäljessä, eikä kaikkea koettua ehdi edes prosessoimaan, ennen kuin on jo keskellä kaikkea uutta ja ihmeellistä. Matkani Kaakkois-Aasian kierroksesta odotinkin ehkä eniten sen alkuosuutta, niitä päämäärättömiä viikkoja Indonesian Balilla, jossa pystyisin vihdoinkin ottamaan ekstra-aikaa pysähtymiselle.

Ensimmäinen päiväni Balilla alkoi epäonnisesti, mutta jos upean majapaikan löytäminen oli sattumien summa, oli myös yhtenä päivänä sieltä tekemäni kävelyretki lähialueelle. Muutaman kadun kulman päässä homestaysta havaitsin puisen käsinkirjoitetun kyltin, Yoga Barn. Uteliaana lähdin kulkemaan kyltin osoittamaan suuntaan, kulkien läpi vehreiden palmupuiden kehystämän kujan, kunnes vastassa oli rauhallisuutta huokuva kaunis sisäpiha tummanpuisine rakennuksineen. Suihkulähde solisi rauhoittavasti, puista putoili maahan punaisia kukkien terälehtiä, perhoset liihottelivat sinne tänne vehreässä maisemassa ja korviin kantautui linnunlaulun ja rauhoittavan musiikin yhdistelmä. Tuntui siltä, kuin olisin saapunut salaisen keitaan porteille.

Ja sellainen Yoga Barn paljastui olevankin: joogastudiosta löytyi joogatunteja kaikille kellonajoille ja osaamistasoille, spa-hoitolassa pystyi varaamaan rentouttavia Ayurvedic-hoitoja ja pihan mehubaarista sekä ravintolasta pystyi tilaamaan terveyssmoothieden lisäksi vaikkapa täysin macrobioottisia annoksia. Tämä kaikki oli juuri sitä, mitä olin salaa toivonut löytäväni Balin Ubudista. Paikan, jonne mennä rauhoittumaan, rentoutumaan, aistimaan. Olemaan läsnä. Unohtamaan kaiken muun. Huomasinkin Yoga Barnin pihalla olevani tuhannesti kiitollinen peruutetuille varauksilleni ja uudelle majapaikalleni, jonka kulmilta olin löytänyt tällaisen paikan. Tänne tulisin varmasti joka päivä lyhyen kävelymatkan turvin.

Ja näin olen myös tehnyt. Heti seuraavana päivänä osallistuin ensimmäiselle joogatunnilleni, joka pidettiin avonaisessa katoksessa, luonnon keskellä. Kesken tunnin raju ukkosenilma jylisi korviahuumaavasti, salamat välkehtivät taivaanrannassa ja sade heitti pisaroitaan huoneen reunamille. Jooga-asentoja vaihtaessani tajusin, etten ollut koskaan aikaisemmin joogatunnilla tuntenut niin suurta keskittymistä kuin nyt. Tunsin ensimmäistä kertaa tajuavani kunnolla mistä joogassa on pohjimmiltaan kysymys, tunsin löytäväni itsestäni aivan uuden ulottuvuuden. En tiedä oliko syynä paikan maagisuus vai se, että vihdoinkin olin sallinut itselleni pysähtymisen vauhdikkaan matkan keskellä. Molemmissa oli varmasti perää, totesin, kun joogan jälkeen istahdin rentoutumaan terveysmehulasillisen ääreen ravintolan puisille penkeille. Myöhäiseksi lounaaksi tilasin macrobiottisen kasvisburgerin, jota maistelin kaikella hartaudella pitkän kaavan kautta. Se oli ehdottomasti paras kasvisruoka-annos, jonka muistan.

Lähes viikon ajan päiväohjelmaani rytmittivät joogatunnit, joiden välissä en niinkään jaksanut kierrellä Ubudin katuja vaan vetäydyin mielelläni Yoga Barnin rauhaan niin keskipäivän kuumuutta kuin iltapäivän rankkasateitakin piiloon. Joogatuntien onnistumisen ja hyvänolon tunteiden lisäksi paikan ravintolan terveelliset ruoka-annokset ja Auervede-span tarjonta veivät mennessään niin hyvin, että huomasin viimeisinä päivinä alkavani haaveilla todellisesta joogaretriitistä täällä. Päivät muuttuivat usein jo illaksi, kun vielä vietin aikaa Yoga Barnin pihamaalla. Kotiin, siis kotimajoitukseen, lähtiessäni saatoin napata mehubaarista viherjuoman ja pari superfoodpalleroa mukaan. Ennen huoneeseeni vetäytymistä istahdin usein vielä hetkeksi huoneeni terassille katselemaan Ubudin kauniiden rakennusten ja vehreän luonnon luomaa maisemaa. Olo oli rentoutunut, mieli tyyni. Silloin tällöin mielessä kuitenkin häivähti pieni odottava ajatus – jos Eat ja Pray toteutuisivat täällä näin helposti, voisiko Balin toivoa tarjoavan elämääni myös sen pitkään kadoksissa olleen kolmannenkin osan…