Luang Prabang – Seikkailuinto kateissa

Kuten edellisen postauksen yhteenvedossa jo vähän sivusinkin, on viimeisinä viikkoina seikkailuintoni ollut hieman kateissa. Myanmarin jälkeen jumahdin Chiang Main kaupunkiin, jossa ainoa asia, jonka tein, oli käydä päivävierailulla Elefant Nature Parkissa hoitamassa pelastettuja elefantteja. Kaupunkielämä verkkaisine päivineen tuntui siihen hetkeen sopivalta, mutta ei se siihenkään jäänyt. Olin aiemmin ajatellut, että Chiang Maista suuntaan Luang Prabangiin paatilla Mekong-jokea pitkin, mutta kun selvittelin tätä kolmen päivän ja kahden yön matkarupeamaa tarkemmin, huomasin, etten ollutkaan niin kiinnostunut tällaisesta seikkailuhenkisestä siirtymisestä matkan tässä vaiheessa. Maailmanympärimatkan alkupätkällä olisin into piukena hypännyt seikkailuun kohti tuntematonta, mutta nyt tuntui vain siltä, että halusin paikasta A paikkaan B mahdollisimman helposti ja vaivattomasti.

Sisäinen seikkailijatar kateissa

Näin ollen nappasinkin lennon Chiang Maista Luang Prabangiin, mutta perille päästyäni podin tästä jonkinlaista huonoa omaatuntoa. Täällä minä olin unelmieni maailmanympärimatkalla, ja alan hannailemaan näistä kauan odottamistani seikkailuista. Mikä seikkailijatar minä muka olen, kun reppureissaajien luvatuissa maissa matkustan mummotyylillä lentäen. Päämäärätön reissaaminen Kaakkois-Aasiassa sinne tänne ilman huolen häivää ei ollutkaan ihan sitä, mitä olin etukäteen kuvitellut ja haaveillut. Huomasin, että en vain osaa matkustaa päämäärättömästi. Haluan tehdä suunnitelmia ainakin seuraaviksi päiviksi, ehkä viikoksikin. Huomasin, että hikipäässä rinkan kantamisen sijaan arvostan vaivattomuutta ja sitä, että pääsen bussipysäkiltä tai lentokentältä näppärästi majapaikkaani. Huomasin, että alkeellisten hostellihuoneiden sijaan kaipaan välillä omaa tilaa ja silloin tällöin myös pientä ylellisyyttä.

Mutta toisaalta, miksi tehdä jotain, jos se ei siihen hetkeen tunnu sopivalta? Ehkä se ei tee minusta sen huonompaa reissaajaa, vaikka viime viikkoina olenkin hannannut kaikista reppureissaajien kliseistä. Ehkä se ei sittenkään tarkoita sitä, että sisäinen seikkailijattareni olisi vaihtunut joksikin muuksi reissutyypiksi, ehkä vain viime viikkojen aikana se seikkailijatarkin on kaivannut lomaa. Ehkä joskus niiden suurien seikkailujen uhalla on vain pakko kuunnella itseään ja myös muistaa pysähtyä. Onhan tässä viimeisen 9 kuukauden aikana tullut jo seikkailtua aikalailla, kun katsoo taaksepäin mitä kaikkea hullua olenkaan tehnyt tai miten erikoisista paikoissa olenkaan päässyt reissaamaan!

Pysähtymistä Luang Prabangissa

Nämä ajatukset vaivasivat kuitenkin mieltäni hetkittäin Luang Prabangissa ollessani. Mutta sitten päätin antaa itselleni anteeksi ja yrittää nauttia matkapäivistä. Aikaiset aamulenkit heräävän kaupungin kaduilla olivat sitä mitä kroppani kaipasi ja sieluni lepäsi munkkien almuseremonioita auringonnousun aikaan katsellessani. Päämäärätön kiertely Luang Prabangin kaduilla ja pysähtelyt suloisissa kahviloissa toivat sopivaa ohjelmaa päiviin, ja niiden vastapainoksi päiväretki vesiputouksille niin kuin myös veneretki Mekong-jokea pitkin toivat ripauksen seikkailuhenkeä päiviin. Mekong-joen maisemia olisi kyllä voinut ihailla vaikka kuinka pitkään, puhumattakaan niistä upeista auringonlaskuista, joita Luang Prabang tarjosi. Mutta yksi asia toistui Luang Prabangissa päivästä toiseen. Oma hetkeni hotellihuoneen parvekkeella. Omalla parvekkeella istuskellessani saatoin muistella matkaani ja miettiä elämääni, tuntea kaipuuta menneeseen, tuntea toivoa tulevasta. Juuri nyt on hyvä, mutta huomenna saatan kaivata jo muualle.