Matkalta paluu kotiin ja arkeen…

Ensimmäinen viikko arkielämää takana. Kun palasin Suomeen viikko sitten keskiviikkona, vietin ensimmäiset pari yötä hotellissa, mikä osoittautui yhdeksi parhaimmista ideoista ikinä! Näin sain pehmeän laskun Suomeen paluuseen, eikä arki iskenyt heti vasten kasvoja. Hotelliöiden jälkeen oli kuitenkin aika palata vanhaan tuttuun asuntooni ja aloittaa valmistautuminen arkeen.

Kotiutumista ja rinkan purkamista

Kun kannoin rinkan sisälle asuntooni ja katselin hetken ympärilleni, tuntui ensin siltä, kuin en olisi koskaan täältä lähtenytkään. Kaikki näytti aivan samalta, jopa ikkunoita vasten piiskaava sade. Samalla kuitenkin mieleeni muistui ne ahdistavat viikot ennen matkalleni lähtöä, kun tein pitkiä päiviä töissä ja niiden päälle pakkasin asuntoani pakettiin sekä siinä sivussa yritin hoitaa kaikkia käytännönasioita maailmanympärimatkaa varten. Jännitti ihan pirusti kaikki mitä edessä onkaan, mutta samalla ahdisti, että miten ihmeessä koskaan pääsen lähtemään kokoajan vain kasvavan to do -listan vuoksi. En varmasti nukkunut noina viimeisinä viikkoina juuri yhtään, sillä illan pimetessä asiat alkoivat vain pyörimään mielessäni ja superstressi valvotti koko kroppaa. Ja nyt kotiin palatessa tuntui aivan äärettömän hankalalta aloittaa tavaroiden kantaminen takaisin asuntoon, sillä se muistutti liikaa noista matkaa edeltävistä hetkistä – ja toki myös siitä, että matka olikin nyt jo ohi.

Viikonlopun aikana purin rinkan viimeistä kertaa haikein mielin, ja joka ikisen vaatteen, tavaran tai paperilapun kohdalla mieleen tulvahti liuta muistoja matkalta. Voi taivas niitä hetkiä ja elämyksiä, joita olenkaan matkan varrella päässyt kokemaan! Välillä meinasin lopettaa koko rinkan purkamisen, niin tuskaiselta se tuntui. Olihan se ollut pieni kotini ja toimistoni viimeisen 10 kuukauden ajan, ja ensimmäisten haparoivien kuukausien jälkeen olin onnistunut järjestelemään rinkan sisällön niin, että kaikelle oli oma paikkansa. Nyt kuitenkin joutuisin kantamaan rinkan varastoon ilman tietoa seuraavasta kerrasta, kun saisin sen ottaa esille ja suunnata seikkailuun maailmalle. Ahdistava ajatus kerta kaikkiaan!

Töitä, töitä, töitä…

Maanantaina palasin takaisin töihin. Toimistolle bussimatka ja lyhyt kävely metsikön läpi tuntui liian tutulta. Taas sama tunne siitä, etten olisi ollut poissa ollenkaan nosti päätään. Minne nämä kuukaudet kuluivatkaan? Vastahan kävelin tätä samaa polkua toimistolle viimeisenä työpäivänäni ilon ja jännityksen sekaisesta onnesta hihkuen. Silloin tuntui niin epätodelliselta, että voiko viimeinen työpäivä oikeasti olla täällä ja maailmanympärimatka alkaa ihan kohta. Nyt tilalla oli kuitenkin pelonsekainen ahdistus, miten sopeutuisinkaan takaisin arkielämään, saati sitten työmaailmaan kymmenen kuukauden lomailun jälkeen? Toimiston ovella todellisuus muistutti poissaolostani. En muistanut pääsykoodiani, vaan tottuneesti yritin syöttää luottokorttini pin-koodia lukijaan. Hihitytti. Eihän minun matkalla tarvinnut paljon muita numerosarjoja muistaakaan kuin luottokortin koodi.

Mutta työviikko lomailujen jälkeen lähtikin käyntiin yllättävän kivuttomasti. Yllättäen työt eivät olekaan se eniten ahdistava tekijä kotiinpaluussa, vaan päinvastoin töihin meno tuntuu ihan mukavalle, samoin kuin uusien työhaasteiden kimppuun käyminen. Selvästikin pääkoppani on saanut lomailla tarpeeksi, ja nyt tuntuukin, että ajatustyö ja työjuttujen ratkominen on se mitä kaipaan kotiinpaluuahdistuksen selättämiseksi. Kukapa olisi arvannut?!

Uusia ja vanhoja ystäviä sekä sopeutumista

Kotiinpaluuseen liittyen olen saanut paljon yhteydenottoja toki lähipiiriltäni, mutta myös muilta ystäviltä ja tutuilta (sekä jopa tuntemattomilta), että olisi kiva tavata ja kuulla lisää matkasta. Onkin ollut ihana huomata, miten lämpimästi minut on otettu vastaan vaikka poissa olenkin ollut niin kauan. Toisaalta matkan aikana olen huomannut, ketkä ovat niitä oikeita lähiystäviä täällä, ja toisaalta olen ollut innoissaan uusista ystävyyssuhteista, joita matka minulle antoi. Onneksi näistä uusista ystävistä muutamat asuvat Suomessa, joten heidän kanssaan pääsee varmasti pian vaihtamaan matkakuulumisia sekä jatkamaan ystävyyttä ihan kotipuolessakin (reissusuunnitelmia unohtamatta).

Olen kuitenkin hieman varovaisesti sopinut tapaamisia, sillä jotenkin tuntuu siltä, että tarvitsen enemmän aikaa itselleni kaiken kokemani jälkeen ennen kuin voin matkasta aidosti ja oikeasti kertoilla kaikille. Huomasinkin, että ensimmäisinä päivinä minua ihan ahdisti, kun ihmiset kyselivät, miten matka meni. Mitä osaan muka siihen sanoa niin lyhyesti, että joku jaksaa kuunnella, saati sitten ymmärtää? Lisäksi tuntui ja tuntuu edelleen siltä, että en halua vielä avata matkaan liittyviä muistoja mielestäni ja alkaa niitä käymään läpi. Niitä on aivan liikaa, ja tunteet edelleenkin liian pinnassa. Nyt täytyisi ennen kaikkea vain keskittyä siihen, että sopeudun takaisin normaaliin elämään. Onneksi lähipiiri on auttanut ja tukenut arkeenpaluussa. Vanhempani kärräsivät pientä muuttokuormaani Iisalmesta saakka ja käyttivät minua jopa autolla ruokakaupassa, jotta sain kaiken kerralla hankittua. Ystävät ovat keksineet kaikkea kivaa tekemistä yhdessä ja ehdotelleet vaikka mitä huiseja juttuja aina uusista ravintoloista keikkoihin ja jopa ulkomaanmatkoihin.

Joten nyt kun viikko kotipuolessa on kulunut, alkaa elämä pikkuhiljaa Suomessa näyttäytyä ei niin ahdistavana. Erityisesti siihen on varmasti auttanut se, että on paljon tekemistä, mutta varmasti osuutta asiaan on myös sillä, että tajusin voivani aina lähteä täältä, jos alkaa liikaa ahdistamaan. Seuraavat reissut onkin jo suunniteltu, ja itseasiassa minulla on kokoajan ollut menolippu takataskussa… Siitä lisää myöhemmin! 😉