Toiset menevät mökille – minä Balille

Terkut Balilta, itseasiassa samasta paikasta,  jossa olin vuosi sitten! Koko viimeisen pitkän vuoden olen nimittäin kaivannut takaisin Cangguun, elämään sitä rennon letkeää surffielämää kuin maailmanympärimatkani viimeisinä kuukausina. Olenkin leikkisästi sanonut, että Canggu on minulle kuin toinen koti. Siinä missä monet suomalaiset tuppaavat menemään mökeilleen aina kuin mahdollista (varsinkin kesäisin), minä löydän itseni mieluummin Balilta. Oma sielunmaisemani taitaakin olla enemmän trooppisia palmuja ja surffirantoja kuin mäntymetsiä ja järvenselkää.

Ja kun lopulta viikko sitten pääsin tänne vuorokauden matkustamisen jälkeen, tuntui minusta välittömästi siltä, että olisin tullut kotiin. Sellainen jokin sanoinkuvaamattoman omituinen tunne valtasi mieleni, kuin jokin onnen läikähdys sisälläni. Sellainen tunne, että tekisi mieli hihkua sitä ääneen, mutta ei tiedä mitä sanoisi. Ehkä toiset kokevat sitä palatessaan pitkältä matkalta takaisin Suomeen ja astuessaan tuttuun ja turvalliseen kotiin? Minulla taas se tunne puski esiin, kun vuoden jälkeen pääsin takaisin tänne – tutut kadunkulmat banaanipuineen, ohi kiitävät skootterit, yössä sirittävät sirkat, suitsukkeiden tuoksu, yöllinen tähtitaivas. Vaikka olin väsynyt kaikesta matkustamisesta ja kello lähenteli aamuyötä perille päästyäni, en malttanut olla istahtamatta huoneeni terassille imemään itseeni Balin yötä. Sitä fiilistä, että todentotta olen takaisin täällä.

Mutta viikko täällä on kulunut aivan liian nopeasti. On ollut niin helppoa hypätä takaisin siihen vanhaan elämänrytmiin, antaa päivien tulla ja mennä, tehdä samoja asioita kuin ennenkin. Aloittaa aamut joogaamalla tai surffaamalla, nauttia terveysaamiaista pitkän kaavan kautta, uppoutua kirjaan uima-altaalla (tai okei, myönnän, tekstailla samalla täällä olevien frendien kanssa päivän suunnitelmista), hurauttaa skootterilla jonnekin Canggun mestoille, katsella auringonlaskua (ja surffareita) Batu Bolongin rannalla, illallistaa joka ilta eri ravintolassa ja suunnata vielä lopuksi vanhoihin tuttuihin paikkoihin porukalla nauttimaan illasta tähtitaivaan alla. Tavata uusia ihmisiä, luoda ystävyyssuhteita ympäri maailmaa.

Ja samalla olen alkanut miettimään, millaistahan olisi viettää täällä pidempi pätkä elämästä. Asettua aloilleen joksikin aikaa. Vuosi sitten pari kuukautta ei ollut tarpeeksi, tänä vuonna pari viikkoa tuntuu aivan liian lyhyeltä ajalta, jopa niin lyhyeltä, että nyt ensimmäisen viikon jälkeen olen alkanut tuntea pientä ahdistusta ajan kulumisesta ja siitä, etten ole vielä ehtinyt tehdä tarpeeksi niitä omia suosikkijuttujani. Siitä, että en tahtoisi tämän päättyvän vielä. Tai koskaan. Kun olen tavannut täällä asuvia kavereitani, on helppo ollut huomata heidän elävän unelmaansa, olevan onnellisia, nauttivan yksinkertaisemmasta elämästään. Tänne tullessaan he ovat hypänneet tyhjän päälle, mutta rakentaneet itselleen elämän niiden asioiden ympärille, joista pitävät tai joissa ovat hyviä. He ovat uskoneet itseensä, halunneet tehdä elämästään enemmän itsensä näköistä. Se pistää miettimään, toden totta ajattelemaan omaa elämää ja sitä, mikä onkaan minun oma, se seuraava iso unelma sitten maailmanympärimatkani jälkeen. Sitä olen pohtinut enemmän ja vähemmän viimeisen vuoden aikana, mutta täällä ollessa sen ajatteleminen tuntuu olevan vieläkin enemmän läsnä. Onko unelmani Suomessa, vai onko se maailmalla. Voisiko se löytyä Balilta palmun alta?

Mutta näiden kysymysten äärelle palaan varmasti vielä uudelleen ja uudelleen seuraavan viikon aikana täällä Canggussa ollessani ennen kuin matkani jatkuu Indonesiassa eteenpäin. Ja kuka tietää, ehkei nämä ajatukset jätä minua rauhaan sen jälkeenkään.