Marokko – Atlas-vuorten pettymys

Marrakechin medinassa kiertelyyn olisin voinut hyvin käyttää vielä useammankin päivän, mutta koska olin kuullut ylistyssanoja Marrakechin läheisistä Atlas-vuorista, päätin uhrata yhden päivän vuorille. Aiemmin en ole todellakaan ollut matkoillani mikään fanaattinen vuorien kiertäjä, mutta viimeistään reissulla Boliviassa mykistyin Andien vuoristojonojen karun kauneuden edessä niin vahvasti, että sen jälkeen olen halunnut yhä uudelleen ylemmäs ja ylemmäs vuorille, näkemään sieltä avautuvat maisemat ja tuntemaan itseni pieneksi luonnon jyrkkäreunaisten vuorimuodostelmien edessä. Ei siis varmaankaan ole ihme, että viimeisen vuoden aikana olen alkanut haaveilemaan hieman extrememäisistäkin vuorten valloituksesta, kuten vaelluksesta Himalajalla Annapurnan Basecampiin.

Kohti Atlas-vuoria

Mutta palataan maailman valloituksesta ja vuoristohaaveista takaisin Marokkoon. Marrakechissä päätin uuden matkaystäväni kanssa ottaa päiväretken Atlas-vuorille kahdestaan, saisimme pakettiin sopivasti auton ja kuskin vain meille, joten voisimme pysähdellä matkalla missä haluaisimme ja muutenkin järkeillä päiväohjelman omien toiveidemme mukaan. Aamulla kuski tuli sovitusti meitä majapaikasta noutamaan, ja aloitimme retken kohti vuoristoa. Marrakechin kaupunkikuva päättyi nopeasti ja maisemat vaihtuivat ensin kuivista tasankomaisista aukeista punahiekkaisiin kevyesti kumpuileviin mäenrinteisiin. Mitä ylemmäs kuljimme, sitä jyrkemmiksi mäet kasvoivat. Tie kulki joen muodostaman solan viertä, ja jossakin vaiheessa sen päästä pilkahtivat ensimmäisen kerran lumihuippuiset Atlas-vuoret. Mikä pysäyttävä näky! Tuonne siis olisin matkalla! En malttanut odottaa, että pääsisin patikointipolulle vuorimaisemia lähempää ihailemaan tuntien raikkaan vuoristoilman kasvoillani.

Matkaa emme kuitenkaan voineet tehdä hätiköiden, siitä piti huolen samaa virttä englanniksi jaaritteleva kuski, joka tuntui välillä keskittyvän hölöttelyyn enemmän kuin ajamiseen. Onneksi hän sentään muisti mainita, että hän pysäyttäisi auton milloin vain haluaisimme. Teimme työtä käskettyä. Muutamien kauniiden maisema- ja näköalapaikkojen lisäksi auto kaarrettiin parkkiin pienten beduiinikylien mattokauppojen eteen. Niissä pääsi näkemään mielettömän määrän eri kuosisia ja värisiä mattoja, ja niiden tihrustelun välissä saattoi liikkeiden kattotasanteilta ihailla vuoristosolan ympäristön kauniita maisemia nousevan auringon valossa. Ja kuin tilauksesta tämän tästä käteen iskettiin kuppi höyryävää minttuteetä viileässä aamusäässä. Eihän tässä olisi millään malttanut matkaa jatkaakaan näiden houkutusten äärellä!

Vuoristosolan ihmetyksiä

Mitä pidemmälle matkamme kulki, sitä enemmän vuoristojoen ympärillä alkoi näkymään erilaisia ravintoloita ja ties mitä matkailijoiden viihdykkeiksi viriteltyjä terasseja joen päälle. Paikat ammottivat kuitenkin tyhjyyttään. Kuski kertoi, että useat marrakechlaiset suuntaavat tänne kesäviikonloppuisin kaupungin helteitä pakoon ja silloin paikat pursuilevat ihmisiä. Ja sen pystyi hyvin uskomaan, sillä vieri vieressä sijaitsevissa ravintoloissa saattoi olla pihalle kasattuna sadoittain muovisia parhaat päivänsä nähneitä muovituoleja – millainenhan kuhina täällä kesällä oikein onkaan käynnissä? Onneksi sitä ei tarvinnut nyt todistaa. Oli liikkeellä nytkin lisäksemme muita turisteja ja paikallisia matkalaisia, mikä tosin näkyi lähinnä välillä hitaimman auton perään kasaantuneista pienistä jonoista tai tienvarsien näköalapaikoille raahatuista tylsistyneen näköisistä kameleista, joiden kanssa olisi voinut mennä kuvaan poseeraamaan vuorijonojen välkkyessä kuvan taustalla. Mielestäni oli kuitenkin kiinnostavampaa pysähdellä pienissä paikallisissa vuoristokylissä ja yrittää udella kuskilta miten täällä elelläänkään.

Lopulta pääsimme perille patikointipolun alkuun, joka lähinnä muistutti turisteja varten pystytetyltä vähän nuhjaantuneelta kylältä lukuisine ravintoloineen ja sinne tänne säntäilevine opaspoikineen. Vuorten rinteille ei nimittäin olisi asiaa ilman asiantuntevaa opasta, ja ainakin pidemmälle vaellukselle sellainen kannattaisi ehdottomasti palkata mukaan. Kuski vinkkasi tutun oppaan, parikymppisen pojanklopin luoksemme, ja hän kertoi vaihtoehdoistamme: voisimme vaeltaa joko tunnin, pari tuntia tai vaikka viisi tuntia niin halutessamme. Reitti kulkisi upeissa vuoristomaisemissa ja tämän tästä voisimme pysähtyä ottamaan kuvia vaikkapa vesiputouksista tai vuorijonoista kristallinkirkkaan joen virratessa polun vieressä. Täydellistä! Tätä olinkin varovaisesti osannut toivoakin vaellukselta!

Patikointia rapukävellen

Lähdimme askeltamaan oppaan perässä pientä polkua, ensin turistikeskittymän reunalla olleiden paikallisten asumusten pihojen läpi, nousten askel askeleelta hieman ylemmäs. Tämän tästä polun varteen oli kyhätty ties mitä myyntikojua aina matoista turistirihkamaan. Siellä täällä oli myös paikallisia baareja – jääkaapin virkaa toimitti kiviröykkiöille kasattujen juomapullojen päälle suihkuava jääkylmä vuoristojoen vesi. Ehkä parin tunnin vaelluksen jälkeen niille alkaisikin olla tarvetta, jos ja kun aurinko alkaisi lämmittää vielä enemmän. Nyt kevyt untuvatakki tuli tarpeeseen varsinkin vuoriston varjoisissa paikoissa, ja jokea ylittäessä saattoi oikein tuntea siitä hohkavan kylmyydeen. Pian kuitenkin aloin kiinnittää enemmän huomiota muihin vuoristovaeltajiin. Oli nahkatakkisia miesporukoita, korkokengissä keikkuvia aasialaisia, hunnutettuja musliminaisia jättikokoisissa merkkiaurinkolaseissaan ja lukuisia selfiekeppimiehiä. Vain minä ja matkakaverini näytettiin edes vähän sporttisemmilta tamineissamme ja siltä, että aikomuksenamme olisi valokuvien napsimisen sijaan myös hiukan urheilla.

Hetken tätä ihmettelin mielessäni, ja mitä pidemmälle polulla kuljimme väistellen siellä täällä pomppivia turisteja ja peläten luiskahtamista liukkailta kiviltä jorpakkoon, sitä kyynisemmäksi oloni alkoi käydä. Mikä ihmeen sirkus tänne luonnon keskelle olikaan pystytetty? Ja kun samalla hetkellä viereisestä jokibaarista rävähti soimaan listahittien jumputus, en tiennyt itkeä vai nauraa. Pidimme matkakaverin kanssa tuumaustauon ja sovimme, että kapuaisimme ensimmäiselle vesiputoukselle ja miettisimme sitten tarkemmin mitä teemme. Eteenpäin kulkiessa ei ollut puhettakaan, että vuoristomaisemista ja luonnonrauhasta olisi voinut mitenkään nauttia, siitä piti huolen erikoiset “kanssavaeltajat”. Eipä sillä, että maisemissa olisi ollut edes mitään ihailtavaa. Lumihuippuisia vuoria ei näkynyt missään, ja vaelluspolku muuttui pidemmälle kulkiessa vain lähinnä kiviröykkiöiksi, joita pitkin kiipiessä sai välillä ottaa rapukävelytyylin käyttöön, että sai tasapainon pidettyä. Kun yksi nahkatakkinen jantteri liukasteli eteenpäin nahkaisissa puvunkengissään tuuppien mummoja sivuun, tunsin närkästyksen kasvavan sisälläni kyntäessäni kivikasaa ylöspäin kädet jääkylmällä mudalla kuorrutettuina.

Mikä samperin vaellus tämä muka oli? Kun vähän ajan päästä tulimme oppaan hehkuttamalle vesiputoukselle, aloin mielessäni jo tehdä päätöstä paluusta takaisin lähtöpisteeseen. Vesiputous oli toki kaunis, kukapa kieltäisi tällaisia luonnon kauniita yksityiskohtia, mutta kaikki siinä ympärillä oli jälleen jotain sellaista, mitä en luontovaelluksella haluaisi nähdä tai kokea. Kivien päällä taiteilevia selfiemestareita ilmeilemässä kameralle ja osoittelemassa vesiputousta sekä vesiuoman ympärille pystytettyjä baareja värikkäine muovituoleineen. Jep. Minulle alkoi riittää. Haluaisinko rämpiä tällaisessa sirkuksessa vielä tuntitolkulla vai myöntäisinkö tappioni ja palaisin takaisin lähtöpisteeseen? Tuumaustauko matkaystävän kanssa vahvisti molempien ajatusta, että ehkä vaellus ei sittenkään ollut sitä mitä toivoimme, ja lisäisimme vain kiukkuamme eteenpäin kulkiessa. Ja pahimmassa tapauksessa loukkaisimme vielä itsemme turvattomilla liukkailla kivillä keikkuessamme. Kaiken lisäksi iltapäivä oli jo pitkällä, eikä olisi enää montaa tuntia auringonlaskuun. Päätimme palata takaisin.

Parempi ruoka, parempi mieli

Lähtöpistesteeseen palattuamme istahdimme jokiuoman rantaravintolan muovipenkeille myöhäiselle lounaalle. Nieleskelin pettymystäni. Ne lumihuippuiset vuoret jäi näkemättä. Maagiset vuoristomaisemat olivat vain odotuttaneet itseään. Patikointi ei edes poltellut jaloissa, kun eteneminen oli ollut etanavauhtia, lähinnä muiden polulla kulkijoiden odottelua ja väistelyä. Ärsytti, kiukututti. Teki mieli alkaa vaatimaan rahoja takaisin. Mutta sitten yritin miettiä, että ehkä jollekin muulle tämä olisi saattanutkin olla erilainen elämys, me kun kaikki arvostamme erilaisia asioita, ja omat vanhat kokemuksemme vaikuttavat siihen miten uudet asiat koemme. Ehkä olin vain tottunut liian hyvään, nähnyt liian upeita vuoristomaisemia ja päässyt vaeltamaan liian kauniilla vaelluspoluilla. Mene ja tiedä. Kun sain eteeni ehkäpä koko matkan herkullisimman taginen lampaanlihapullilla, alkoi mieleni piristymään. Aurinko välkehti kauniisti jokiuoman solassa ja ravintolassa oli rauhallista, korviin kantautui vai virtaavan veden tasainen solina. Olihan tämäkin vaelluskokemus, erilainen sellainen.