Georgia – kohti vuoristomaisemia

Matkaa Georgiaan miettiessä minulla tuli ensimmäisenä mieleen vuoret. En tiedä minkä vaikutteesta Georgia oli piirtynyt mieleeni jylhien vuoristojen etäisenä maana, sellaisena karuna ja hiljaisena, mutta silti jollakin omalla erikoisella tavalla sangen kauniina paikkana. Omassa mielessäni koko Georgia ja sen maisemat taisivatkin piirtyä, jos ei pelkästään, niin ainakin melkein, Kaukasus-vuorten ympärille – halusin palavasti nähdä niiden mahtipontisena kohti taivasta kurottelevat lumihuippuiset vuoret, ja niiden väliin jäävät kumpuilevat vuoristosolat, joiden reunamilla vuoristojoet ja purot kiemurtelevat. Vuorissa jos missä olisi Georgiassa aivan varmasti omanlaista taikaa!

Kiemurtelevia vuoristoteitä

Niinpä pääkaupungissa Tbilisissä ollessani aloin heti ensimmäisinä päivinä selvittää, mikä olisikaan paras tapa päästä tutustumaan vuoristoon. Alkuperäisen ajatukseni seikkailumatkasta vuorilla patikoiden tai hevosvaellukselle osallistuen olin jo aikaisemmin hylännyt ajanpuutteen vuoksi, mutta tiesin, että jo yhdessäkin päivässä olisi mahdollista siirtyä Tbilisistä niihin kauniisiin vuoristomaisemiin – mielessäni siinsi kohteena erityisesti Kazbegin kylä, sillä ympärillä olevat vuoret näyttivät sykähdyttävän upeilta ja kuin pisteenä i:n päällä, ylhäällä vuoristossa olisi vielä Gergetin kirkko lumoavan kauniilla paikalla. Nämä maisemat mielessäni vuokrasinkin paikallisen kuskin ja lähdin yhtenä aamuna anivarhaisella huristelemaan kohti Georgian pohjoisosien Kazbegia.

Ja huristelemaan totta tosiaan, sillä nuori kuski kaahasi sen mikä kotterostaan lähti irti. Moottoriteiden pätkällä en pystynyt paljon maisemia katselemaan kovan vauhdin takia. Ja kun pääsimme yhä kapeneville, ylöspäin kiemurteleville serpenttiinimäisille teille, sain roikkua turvavyössä kiinni ihan tosissaan, etten olisi heilunut takapenkillä puolelta toiselle. Kaiuttimissa pauhasi teknobiitti, kun kuski ohjasi kaaraansa eteenpäin toinen käsi ikkunasta ulkona ja toinen reteästi rattia pyöritellen. Ei hän tällä tiellä tainnut ensimmäistä kertaa olla, sen verran tottuneesti tyyttäili oikeissa kohdissa tien kaarteita vastaantulijoita pelotellakseen. Kolmen tunnin ajomatka hujahti nopeasti ohi (veikkaan että toisen kuskin kyydissä matkaan olisi mennyt enemmän aikaa), ja ennen kuin huomasinkaan olin Kazbegin kylän laitamalla epämääräisellä parkkipaikalla.

Patikointi mielessä, vaiko sittenkään

Hölmistyneenä katsoin kuskia kun hän hoki Gergetiä ja huitoi kädellään tietä eteenpäin. Ymmärsin lopulta, että tästä kai alkaisi jonkinlainen patikointipolku, sillä olin kyytiä varatessa esittänyt toiveen, että haluaisin kulkea osan matkasta kirkolle kävellen, jotta pääsisin nauttimaan maisemista omaa tahtiani. Pyörin vähän aikaa pihamaalla yrittäen saada käsitystä siitä kuinka pitkä kävely edessä olisi, ja ennen kaikkea mistä tietäisin kulkea oikeaan suuntaan ja valita oikean tien tai polun. Opaskylttejä ei tietenkään näkynyt missään, paperikartasta puhumattakaan. Kirkko siinsi yläpuolellani ylhäällä vuoren rinteellä, ja äkkiseltään arvioituna matka sinne tuntui yllättävän pitkältä. Sateen jälkeen hiekkatie oli paikoin yhtä mutavelliä, ja aloin jännittää miten reistailevat polveni suoriutusivat patikoinnista liukkailla poluilla. Varsinkin kun olisin yksin patikointipuuhissa keskellä itselleni tuntematonta seutua. Odottelin hetkisen jos tietä kulkisi edes joku patikoija, jotta saisin vahvistuksen oikeasta suunnasta ja ehkä voisin lyöttäytyä heidän perässähiihtäjäksi, mutta turhaan. Mitä pidempään parkkipaikalla pyörin, sitä useampi minibussillinen turisteja alkoi paikalle tulemaan ja survoitumaan paikallisiin jeeppeihin.

Kohta kuski vinkkasikin huonolla englannillaan, että hän voisi kilauttaa kaverilleen, joka voisi viedä minut jeepillään kirkolle. Pienen pähkäilyn jälkeen päätin lopulta valita tämän helpoimman ratkaisun ja päästä kirkolle turvallisemmin kuin yksin patikoimalla. Kohta huristelinkin pomppuista hiekkatietä auton penkkien jousitusta testaillen, kun kuski suhaili jeeppiään eteenpäin välillä valiten mutatilanteesta johtuen off-roadin. Ajomatkassa ei kestänyt pitkään kun jeeppi jo kohta sukelsi metsäkaistaleelta kumpuilevan ruohikkoalueen reunalle, jonka taustalla kohosi tuo kuuluisa Gergetin kirkko. Sen ympärillä leijailivat utuisat pilvet aavemaisina hattaroina paljastaen välillä taustaltaan lumihuippuiset vuortenrinteet ja sitten taas peittäen maiseman utuverhonsa uumeniin.

Taianomaisten maisemien kääntöpuoli

Mutta jos maisemat olivat jo autosta katsottuna upeita, olivat ne sitä vielä enemmän kirkon pihalta käsin. Alapuolelta pilviverho välillä paljasti esiin näkymät Kazbegin kylän vuoristosolaan ja välillä auringonsäteet lehahduttivat esiin pienen palasen ympärillä kohoavia jyrkkäreunaisia vuorten rinteitä, ja jos tarkasti katsoi saattoi pilvimassan takaa erottaa myös niiden valkoiset huiput. Maisema oli sanoinkuvaamattoman kaunis, sellainen unien postikorttimaisema, jota olisi voinut tuijotella omassa rauhassaan ties kuinka kauan pilvien mystistä etenemistä maisemassa ihmetellen. Mutta. Maisemasta ei tosiaankaan voinut nauttia omassa rauhassaan, sillä Gergeti vetää päivä päivältä yhä enemmän turisteja puoleensa (niin kuin koko Georgia matkailumaana). Kirkon tasanteelta oli seesteinen tunnelma kaukana kun turistit poikkoilivat sinne tänne kamerat tanassa ja toisiaan kiilaillen parasta poseerauspaikkaa etsien. Veikkaan, että välillä oli kyynärpäätkin käytössä. Ihmisjoukon mölisevän äänen tuuli peitti sentään välillä alleen.

Vaikka maisemat olivat upeat, on minulle usein näkymiäkin tärkeämpää elämys, se hetki, kun voin tunnustella paikan fiilistä ja jollakin tavalla kokea sen sielun. Pysähtyä kaikilla aisteilla imemään itseeni paikan energiaa ja päästämään mielikuvat laukkaamaan. Tiedän, voi kuulostaa hassulta, mutta monessa paikkaa löydän sen selittämättömän tunteen, jossa jokin paikassa sykähdyttää, enkä vain osaa selittää mikä se on (kurkkaa vaikka postaus Armeniasta tai Myanmarista). Mutta täällä Gergetissä, vaikka maisemat olivat kuinka lumoavat tahansa, teki ihmisjoukko omasta olemisestani hieman tukalaa. Niinpä pienen kierroksen ja maisemien ihailun jälkeen suuntasin ehkä hieman pettyneenä takaisin jeepille. Syytin itseäni siitä, etten ollut uskaltanut lähteä patikointipolulle, ehkä olisin edes tuon kävelyn aikana saanut nauttia omassa rauhassani maisemista ennen tähän riemuremakkaan astumista. Tosin siinäkin tapauksessa kirkon kulmilla olisin varmasti joutunut pienesti pettymään, että tämäkin paikka maailmassa on jo näin turistisoitunut.

Matkalla takaisin Tbilisiin kuski ajeli rauhallisemmin ja ehkä aistien lievästi pettyneen fiilikseni, hän osoitteli välillä tien reunamien paikkoja ja pysäytti onnekseni auton vuortenrinteiden kauneimpiin kohtiin. Näissä paikoissa sain hetkiseksi vuoristomaisemat vain itselleni – itsekästä ehkä, mutta juuri sitä mitä tältä reissulta kaipasin.