Lentokenttäelämää ja kohti Romaniaa

Kaupallinen yhteistyö: Finavia & Blue Air

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nukuin huonosti. Näiden kaikkien reissuvuosien jälkeenkin minulla on vielä tapana hieman stressata seuraavan päivän lentoa, varsinkin mitä aikaisemmasta lennosta on kyse. Tällä kertaa lento oli kuitenkin vasta puolilta päivin, mutta olin optimistinä jättänyt pakkaamisen aamuun, joten siitähän sitten unta näin, kuinka en löydä oikeita tavaroita matkalaukkuun. Olisin voinut nukkua vaikka kuinka paljon pidempään, mutta viideltä aamuyöstä en enää vain saanut unen päästä kiinni. Aamupäivä kotona menikin sitten pienoisessa sumussa puuhastellen sitä sun tätä, ennen kuin jo selvästi väsyneenä hyppäsin lentokenttäbussiin vain todetakseni siihen istuessani, että olin väsymyksessäni unohtanut kotiin matkavalokuvaamisessa itselleni yhden tärkeimmistä jutuista, nimittäin tripodin. Samalla hikikarpalot hiipivät otsalleni – mitähän muuta olinkaan unohtanut kaikessa tässä väsymyksessä?

Mutta kun vajaan puolen tunnin bussimatkan jälkeen pääsin Helsinki-Vantaan lentokentälle ja rullasin matkalaukkuni terminaali kakkosen aulaan, hävisi väsymys kuin taikaiskusta. Mikä ihmeellinen kihelmöivä tunne siinä onkaan, kun saapuu lentokentälle ja tarkistaa taululta check in -tiskin numeroa – samantien sitä astuu aivan uudenlaiseen moodiin, johonkin siihen välitilaan mitä elää kotilentokentän, lennon ja uuden kohteen lentokentän välillä. Se on se jokin odottava tunnelma, jonka aikana tavallaan siirtää ajatuksensa arjesta siihen hetkeen, kun oikeasti on matkakohteessa ja kaiken uuden äärellä. Ihan sama mihin kohteeseen onkaan lentämässä ja ties kuinka monennetta kertaa, aivan samalla tavalla tämä tunne valtaa minut vieläkin Helsinki-Vantaalle tullessani.

Tekisi melkein mieli hihkua matkalle lähtöä muille terminaalissa pyöriville ihmisille, mutta sitten kuitenkin suomalainen jurous iskee, ja nielen innostukseni ja kanssamatkustajien häiriköintiajatukseni. Vaikka silti olisi kyllä kieltämättä mielenkiintoista tietää mihin vaikka tuo yksin reissaava rinkkaselkäinen nainen on matkalla, tai entäpä tuo aasialainen pariskunta Marimekon kangaskassit olallaan. Tai entäs tuo kultasankaisten aurinkolasien taakse verhoitunut grand old lady, joka eleistään päätellen on valloittanut jo ehkä koko maailman. Jep, jos siis Finavia kaipaa terminaalikyylää tai lähtevien matkustajien pistokoehaastattelijaa matkakohteista, täältä ilmoittautuu yksi wannabe.

Nyt kuitenkin rullailen itseni lähtöselvitystiskille ja tsekkaan matkalaukkuni lennolle ennen kuin 5 minuutin odotusaikaa lupaileva turvatarkastusjono alkaa väsymykseni vuoksi tuntua siltä kuin seisoisin vain paikoillani. Tekee mieli mennä ohjeistamaan ihmisiä jo ennen liukuhihnaa siitä, kuinka ottaa takki pois päältä, tyhjentää taskut kolikoista, kaivaa tietokone kassin uumenista esiin ja käyttää niitä minigrip-pusseja nesteille jo ennen lentokentälle saapumista. Ja sitten muistan, että vaikka itse olen kuinka matkaillut, löytyy välillä omasta repustani unohduksiin jäänyt puoliksi juotu vesipullo tai laiskuuttani en olekaan ottanut tietokonetta ulos nahkasuojuksestaan. Että mikä minä sitten kuitenkaan olen muita opettamaan, sen varmasti parhaiten taitaa vastaavia asioita uudelleen ja uudelleen päivittäin kertaileva turvatarkastuksen henkilökunta. Salaa kuitenkin riemuitsen kun oma suoritukseni turvatarkastuksessa on salamannopea, ehkä uusi ennätykseni, eikä napakoruni piippaa porteista sisään kävellessä.

Kohta olenkin valoisalla lentokenttäkäytävällä, jossa taidan osata liikkua jo vaikka silmät kiinni. Suuntaan ensin matkailijan elektroniikkatarvikkeita myyvään liikkeeseen katsomaan jos saisin sieltä hankittua korvaaajan kotiin jäänelle tripodille, mutta turhaan. Minun piti hankkia tax freestä myös uusi Lumenen puuteri, mutta väsymykseni vuoksi päätän osata elää matkan ilman sitä. Nimittäin haluan vain nopeasti kävellä passintarkastuksesta läpi ja päästä lepäämään herkkujen äärelle lentokenttäloungeen. Ja verrattuna mihin tahansa muihin lentokenttiin ruuhkineen, olen oikeasti vain muutamassa minuutissa kulkenut automaattisen passintarkastuksen läpi ja vaihtanut lennosta schengen-alueelta non schengen -alueelle. Jälleen kerran totean, että Helsinki-Vantaa on kyllä yksi tehokkaimmista ja selkeimmistä lentokentistä, millä olenkaan reissannut. Vaikkakin aina reissusta takaisin Suomeen palatessa angstaan kodilta tuntuvaa lentokenttää.

Mutta nyt ei onneksi vielä tarvitse miettiä paluuta, sillä lähtö on ihan juuri käsillä. Portilla 50E odottelee viime vuonna Helsingin ja Romanian pääkaupungin Bukarestin välillä suoran lentoreitin avannut Blue Air, jonka 2,5 tunnin lennon nimiin olisin ehdottomasti halunnut vannoa edellisellä Bukarestin reissullani, nimittäin silloin lensin ties kuinka monta tuntia Helsinki-Amsterdam-Bukarest väliä ja välilaskun aikaan Schipholissa juoksin portilta toiselle turvatarkastuksen ja passikontrollin läpi peläten kokoajan myöhästyväni jatkolennolta. Nyt kuitenkin saatoin vain relata tällä suoralla lennolla ja hoitaa pari työjuttua ennen kuin laskuvalmistelujen aikaan aloin kiinnittää huomiota ikkunan takaa näkyviin maisemiin. Ikkunalasi oli saanut pintaansa pieniä jääkiteitä, mutta niiden takaa erottui unenomaisen sumuverhon ympärilleen saaneet vuorijonot, joiden takaa horisontissa alhaalla paistava aurinko maalaili maisemaan lämpimiä sävyjään. Tuijotin tätä kaunista maisemaa lähes hypnoosissa, haluamatta vielä luopua tästä elokuvaakin paremmasta ikkunaruudun takaa näkyvästä maisema-show:sta.

Kun lentokoneen renkaat tömpsähtivät kiitoradan pintaan, aloin lopulta hyväksymään lentomaiseman menetyksen ja suuntaamaan ajatukseni seuraaviin päiviin – Tulisin tällä reissulla tutustumaan Bukarestin lisäksi Romanian tuotteliaaseen maaseutuun, kauniisiin vuoristomaisemiin ja sympaattisiin pikkukyliin. Ja ennen kuin lentokone oli pysähtynytkään ja turvavyön merkkivalo sammunut, aloin jo intoilemaan mitä seuraavaan viikkoon sisältyisikään.