Lekottelen ulkoilmaravintolan keinussa ja hyräilen Bob Marleyn tahtiin “Sun is shining, the weather is sweet, make you want to move your dancing feet…” kunnes musiikki katkeaa yhtäkkiä ja ravintolan täyttää innostunut huuto: “Turtle time!” Säntään keinustani ylös ja suuntaan isoa sinistä laatikkoa kantavan rastapään perässä kohti merenrantaa. Auringon laskiessa sen päivän aikana paikallisessa hautomossa kuoriutuneet merikilpikonnien poikaset vapautetaan takaisin luonnolliseen elinympäristöönsä. Tänään lähtöviivalle asetellaan vain viisi poikasta, mikä saa mieleeni hiipimään huolestuneen ajatuksen merikilpikonnakannan huonosta tilasta näillä väli-Amerikan Tyynenmeren rannoilla. Huoli vaihtuu kuitenkin iloksi, kun näen pikkukonnien askeltavan päättäväisesti kohti meren valkopäitä ennen kuin pidemmälle yltävä aalto imaisee ne hellästi mukaansa. Turvallista matkaa pienet kilpikonnat!
Päivät Ponneloyan edustan pienellä Los Brasiles -saarella Nicaraguassa noudattelevat pitkälti samaa tuttua kaavaa: Aamulla herään isossa dorm-huoneessa jonkun kuorsaukseen ja kylmän suihkun jälkeen siirryn majapaikkani Surfing Turtle Lodgen rantaravintolan puupenkeille herkulliselle aamupalalle. Aamiaishetken jälkeen levitän pyyhkeen rantahietikolle ja otan päivän ensimmäiset unet, ennen kuin matkaseuralaiseni rynnivät veteen surffilautojensa kanssa. Suuret Tyynenmeren aallot eivät houkuttele minua surffilaudan päälle, mutta sen sijaan kulutan aikaa katsellen muiden taistelua meressä lautojensa kanssa. Lounaan jälkeen siirryn loikoilemaan aurinkotuoliin varjon alle kirjaa lukemaan, mutta todellisuudessa tirkistelen kirjani takaa rantalentopalloa pelkissä surffishortseissaan pelaavia komistuksia. Auringon alkaessa painua meren taakse, keräännymme kaikki matkalaiset majapaikan ravintolan pöytien ääreen syömään ehkä koko väli-Amerikan matkani parasta ruokaa, ennen kuin on aika virittäytyä iltajuhlien tunnelmaan reggae-baariksi muuntuvassa ravintolassa.
Eikä täällä muuta oikeastaan tarvitakaan rantapäivien viettoon. Yhtenä päivänä tein kuitenkin jotakin päiväohjelmastani poikkeavaa, ja vuokrasin itselleni hevosen. Tunnin ajan pääsin laukkailemaan pitkin kilometreittäin jatkuvaa autiota rantaviivaa ja kiitin itseäni siitä, että olin tällä kertaa muistanut varta vasten pyytää itselleni villimmän puoleisen hevosen, joka itseni tavoin rakasti vauhtia. Hevosen selässä tuulen tuivertaessa vasten kasvoja ja korvissa kantautuen vain aaltojen kuminan sekä hevosen innostuneen pärskinnän, tunsin itseni todellakin olevan lomalla – ja vapaa kaikesta mikä meitä normaalissa elämässä kahlitsee paikoilleen.
Viimeisenä iltana Los Brasiles -saarella kokoonnuimme pienemmällä matkaporukalla istumaan iltaa rannalle pystytetyn nuotion ääreen ja matkakokemusten vaihdon lisäksi tuijottelimme yläpuolella säkenöivää tähtitaivasta. Siellä täällä näkyi tähdenlentoja, ja salaa taisin toivoa, että lomani täällä jatkuisi vielä muutaman päivän.
No Comments