Bali – Gilin saarten autuutta (or not)

Olisihan se pitänyt arvata, että mahtavan viikon jälkeen seuraava viikko ei välttämättä olekaan yhtä huikaiseva. Olin ajatellut, että rankan surffileirin ja Ganggun villin elämän jälkeen rentoutuminen läheisillä Gilin saarilla tekisi minulle hyvää, mutta taisin olla väärässä.

Päivät täällä Gili Airilla ovat kuluneet aivan liian hitaasti, kun tekemistä on vähänlaisesti, ja siinä missä aiemmin olen nauttinut joutilaisuudesta, tuntuu se nyt puuduttavalta. Syynä taitaa olla villisti laukkaava mieleni, eikä ajatukset tunnu jättävän minua rauhaan öisinkään. Kuljeksin ympäriinsä kuin kissa pistoksissa, tuskailen ja huokailen. Sydämeni pamppailee, vatsanpohjasta nipistää. Aurinkotuolissa en saa unta vaan kärsimättömänä vilkuilen iPhonen näyttöä. Näpyttelen viestejä kuin mielipuoli. Pitkästä aikaa otan myös skype-puhelun ystävän kanssa, ajattelin nimittäin, että ehkä pieni avautuminen auttaa jäsentelemään ajatuksia. Mutta ei, mikään ei tunnu auttavan, ja salaa olenkin alkanut odottamaan Gililtä poispääsyä. Jostakin syystä tunnen olevani täällä kuin vankina pienellä saarella omien ajatusteni kanssa. Ehkä vain matkan jatkuminen auttaa tähän ongelmaan, kun saan muuta ajateltavaa?

Onneksi muutama surffileiriläinen suuntasi tänne viettämään aikaa, joten edes muutamat päivät olen voinut yrittää saada ajatukseni muualle heidän seurassaan ja tutustunut sitä kautta Gili Airin saareen hieman paremmin. Tosin siinä missä mielikuvissani ja joidenkin kertomuksissa Gili Air vaikutti ihanan pieneltä paratiisilta, on totuus täällä kuitenkin ainakin omasta mielestäni hieman toinen. Toki pientä saarta ympäröivät valkoiset hiekkarannat ja saarella vallitsee letkeä lomamoodi, mutta siihen se sitten jääkin. Rannat ovat täyttyneet roskista ja merilevästä, ja rantarakentaminen näyttää valtaavan yhä enemmän merenrantakaistaleita bungalowien alle. Iltaisin baareista pauhaa milloin reggae-rytmit milloin villimpi bassonjytke, ja ravintoloissa ensisijainen tarjoilutuote näyttää olevan paikalliset magic mushroomit, joiden vaikutuksesta monet työntekijät tuntuvat käyvän hitaalla. Silti saari vaikuttaa aivan kuolleelta jo heti ilta kymmenen jälkeen, kun kaikki paikat menevät kiinni ja ihmiset vetäytyvät bungaloweihinsa.

Toki täältäkin varmasti voisi hyvällä tuurilla tai tehokkaalla etsinnällä löytää sen oman palan paratiisia, mutta itse olen sen etsinnän Gilillä ollessa luovuttanut ja keskittynyt ennemmin kuluttamaan päivät edes hieman nopeammin. Olen käynyt illallisilla rantahietikolla, katsellut auringonlaskuja säkkituolista, notkunut rantabaareissa, kuunnellut paikallista reggae-bändiä, ajellut öisin polkupyörällä ympäri saaren pimeitä hiekkateitä, eksynyt pool partyihin, löhöillyt päivisin auringossa, syönyt liian monta nasi gorenjia, kuluttanut litrakaupalla kookosvettä ja hedelmämehuja, lillunut lämpimässä rantavedessä aurinkoa paossa, saanut pitkästä aikaa hieman rusketusta pintaan, nukkunut 12 tunnin yöunien lisäksi päiväunia ilmastoidussa bungalowissani, käynyt hieronnoissa ja kauneushoidoissa, lukenut uutukaista kirjaa, supatellut tyttöjenjuttuja, nauranut kippurassa tyhmille vitseille… ja siinä sivussa kuunnellut muiden huomautuksia hassusta hymystäni puhelimeeni tulleita viestejä vilkuillessani. Kyllähän tämä toki lomasta menee, mutta onneksi kohta pääsen jatkamaan matkaa! Kiitos ja hyvästit Gili!