Alunperin en ajatellut kirjoittaa tätä juttua ollenkaan. Mutta sitten huomasin kameraani tallentuneen muutaman makean kuvan ja päätin yrittää. Tiedän, kirjoittaminen ei ole minulle se vahvin osaamisalue, varsinkaan silloin, kun kyseessä on vähän tympeämpi juttu. Mutta yritetään!
Queenstownin jälkeen suuntasin Doubtful Sounds -vuonon seuduille, joka ei ehkä ole niin kuuluisa kun lähialueen Milford Sounds, mutta silti häkellyttävän upea. Ja itseasiassa Doubtful Sounds on paljon suurempi kuin sisar Milford, ja kaiken lisäksi se ei ole (ainakaan vielä) ääriään myöten täynnä turisteja, toisin kuin Milford. Odotinkin vuonon näkemistä monen matkaryhmäläisemme tavoin ehkä enemmän kuin Queenstownia aktiviteetteineen – Doubtful Soundissa pääsisi nimittäin ihailemaan vuonomaisemia kanootista käsin. Mikä olisikaan parempi tapa päästä keskelle luontoa kuin hiljalleen eteenpäin lipuva kanootti? Totuus oli kuitenkin toinen.
Queenstownista matka Manapouriin kesti muutamia tunteja, ja Manapourissa vaihdoimme minibussimme pieneen veneeseen, jolla seilasimme kauniin Manapouri-järven yli West Armiin. Järvellä sai jo pienen maistiaisen edessä olevista näkymistä, siitä pitivät huolen järven joka puolella kohoavat draamaattiset vuorenrinteet sekä valtoimenaan rönsyilevä sademetsämäinen luonto. Tunnelma veneessä olikin käsinkosketeltavan innostunut ja ryntäilimme tämän tästä yläkannelle kuvailemaan maisemia. Matkailija jos toinen totesi kuitenkin edessä olevan vieläkin upeampia näkymiä kunhan vain pääsisimme itse vuonolle. Vajaan tunnin mittaisen veneajelun jälkeen olimme West Armissa, keskelle Fjordlandin kansallispuistoa. Matkamme jatkuu bussin kyydissä Wilmotin solan kautta läpi tiheän sademetsän, aina upealle näköalapaikalle ja viimein Doubtful Sound -vuonolle.
Osa bussissa olevista jää vuonon juurella olevaan satamaan, jossa heitä odottaa upea Fiordland Navigator -alus. Me bussiin jäävät huokailemme kateellisina – vuonon pääsee varmasti näkemään aivan eri tavalla yli yön kestävän risteilyn aikana. Palvelusta puhumattakaan! Sen sijaan meidät budjettimatkailijat kärrätään sataman tuntumassa olevaan majapaikkaan, joka kuulema oikeasti palvelee useimmiten koululaisryhmiä. Ja kieltämättä nuoruusvuosien leirikouluelämä palaa kirkkaasti mieleen, kun jakaannumme pienen pieniin kosteusvaurioita huokuvien huoneiden kerrossänkyihin ja saamme kuulla aamulla herätyksen olevan ohjaajan kovaääninen nyrkin koputus oviin kello kuusi. Illalla meille jaetaan lautasille mautonta pasta bolognesea isosta kattilasta ja ennen nukkumaan menoa käteen isketään aamun vaatekerta. Niissä raitakalsareissa pitäisi siis aamiaiselle hipsiä kukonlaulun aikaan.
Aamu oli hädin tuskin valjennut sadeverhojen takaa kun hipsimme omituisissa värikkäissä asuissamme kohti rantaa. Jalassa ei saanut olla muuta kuin flipflopit, kengät kastuisivat kuulema joka tapauksessa, joten jo heti ensimetreillä tunsin kalsean sään paljaalla ihollani. Kun askelsimme yli kylmääkin kylmemmän vuoristopuron kanootteja hakemaan, en tiennyt itkeäkö vai nauraa tilanteella. Rannalle painavat kanootit kuitenkin saatiin jäätyneistä jaloista huolimatta, mutta edessä oli uusi uhka – satapäiset sandflies-parvet, jotka hyttysmyrkystä piittaamatta kävivät ahnaasti paljaan ihon kimppuun. Saimme pikaisen ohjeistuksen hädin tuskin parikymppisiltä neitokaisilta kanootin ohjaamiseen, ja pian kipusimmekin kiikkerien veneiden kyytiin.
Itse sain paikan kanootin takaosasta, mutta koska en ollut aiemmin polkimilla kanoottia ohjannut, jouduin odottamaan tovin jos toisenkin niiden käytön ohjeistusta. Vielä kolmannellakaan kysymiskerrallani ei ohjaajat paikalle tulleet avustamaan, joten jouduin turvautumaan viereisen kanootin kyytiläisten vinkkeihin. Kun kanoottia jo työnnettiin veteen, tajusin, etteivät ohjaajat olleet vaivaantuneet edes tarkastamaan pelastusliivien oikeaoppista kiinnitystä. Eikä aikaa myöskään ollut harjoitella kanootin vedeltä suojaavan “kuomun” irtirepäisyä, jos kanootin kaatuessa siihen tulisi tosipaikan tullen tarvetta. Hyytävän kylmässä vedessä kun sitä ei aivot välttämättä toimi ihan odotetulla tavalla….
Vedessä eteenpäin meloessamme yritin kysyä vielä ohjaajilta oheistusta siihen, kuinka meidän tulisi hoitaa melominen ja näyttikö tyylimme oikealta. Vastaukseksi saimme parini Kathrynin kanssa vain tympeän “Do whatever you like, it doesn’t matter”. Kumma kyllä olin aiemmin ajatellut, että tandem-kanootissa olisi hyvä meloa ainakin samaa tahtia… Ennen kuin kymmenpäinen kanoottiryhmämme sai edes rytmistä kiinni olivat ohjaajamme kadonneet jo useamman kymmenen metrin päähän. Sieltä he huutelivat meille ristikkäisiä ohjeita, kuten “melokaa tuonne; ei sittenkään sinne; pysähtykää; eikun sittenkin kovempaa”. Etäisyyden turvin näytti välillä siltä, kuin nämä kaksi ohjaajaa olisivat kuin mitkä tahansa kaksi kaverusta nauttimassa yhteisestä melontahetkestään. Niin vähän he kiinnittivät meihin aloittelijoihin huomiota.
Pikkuhiljaa porukkamme alkoi hermostumaan vähäisiin oppeihin ja selityksiin. Olimme kuitenkin lähteneet melontaretkelle siinä uskossa, että meillä olisi osaavat ja asiantuntevat oppaat, jotka merimelonnan alkeiden lisäksi kertoisivat meille kaikkea vuonosta ja sen luonnosta. Hyvällä tuurilla voisimme myös bongata lintujen lisäksi hylkeitä ja pingviinejä, jopa delfiineitä! Mutta eläinbongailusta ei ollut tietoakaan kun hampaat irvessä yritimme meloa oppaiden perässä. Ei auttanut kysymykset, ei edes hieman turhautuneet huudot. Vaikutti siltä, kuin oppaita ei olisi vähempää kiinnostanut tarjota meille onnistunut melontakokemus upeaakin upeammissa maisemissa. Harmi, sillä maisemien ihailun sijaan harmitus alkoi nousta jokaisen melojan mieleen. Yksi toisensa jälkeen tandemkanootit nostivat melat pystyyn. Jostakin kantautui kovaäänistä avautumista. Emme tulleet tänne tämän takia! Kun vielä kaiken huipuksi ohjaajat ohjasivat meidät kauniista vuonomaisemista yhä lähemmäksi hyttysiä täynnä olevaa suoaluetta, petti ryhmämme hermot täysin. Muutamat kääntyivät kipakasti takaisin kohti lähtöpistettä, osa yritti ystävällisesti kysyä, josko jotain parempaa olisi tarjolla, ja suurinosa mutisi takkinsa suojuksiin että nyt riittää.
Lopulta käännyimmekin kaikki takaisin päin, mutta tässäkään vaiheessa ohjaajat eivät vaivaantuneet parannusta tekemään. Kohta huomasin edessä lähestyvän lautan, ja huusinkin Kathrynille sekä vieressä meloville pareille, että nyt äkkiä vuonon vasempaan laitaan turvaan. Osa porukasta oli kuitenkin niin kaukana, ettei ääneni sinne asti riittänyt, niinpä kauhulla katselimme muutaman melojan olevan keskellä lauttaväylää. Vasta tässä vaiheessa toinen ohjaaja heräsi koomastaan ja meloi vaara-alueella olevien luokse. Jälkikäteen kuulin hänen sanoneen näille epäonnisille, että heidän tulisi pitää kanootit rinta rinnan ja pitää kaksin käsin laidoista kiinni, muuten he kuolisivat lautan nostattamiin aaltoihin. Ja kauempaa katsottuna ihmettelimme miksi ihmeessä he olivat jääneet näiden surffiaaltojen pyöritykseen.
Lopulta pääsimme kuitenkin kaikki turvallisesti rantaan ja sanaakaan sanomatta raahasimme kanootit takaisin paikoilleen. Hyttystenpuremat kirvelivät nilkkojani. Varpaani olivat tunnottomat kylmyydestä ja melontafirman tarjoamat raitakalsarit olivat läpimärät veneessä olleen veden vuoksi. Kun huomasin seuraavan ryhmän suuntaavan veteen paksut märkäpuvut päällään, olin äimistynyt. Ja kun vielä kuulin toisen rantautuneen ryhmän upeasta melontakokemuksesta ammattiohjaajan seurassa, luovutin. Itku puski läpi estelyistäni huolimatta. Miten olinkaan odottanut tätä melontaretkeä upeissa maisemissa! Kuinka epäammattimaiset oppaat pystyivätkään viemään nautinnon koko retkestä, jopa maisemien kauneus tuntui pyyhkiytyvän mielestä kaiken surkeuden keskellä. Pikaisesti juoksin takaisin homeiseen majapaikkaan kyyneleitäni pyyhkimään.
Jonkin ajan kuluttua Kathryn tuli huoneeseemme. Kun hän huomasi itkuiset kasvoni, hän lohdutti minua kertomalla useamman muunkin itkeneen turhautumistaan epäonnistuneen melontaretken jälkeen. Yksi tyttö jopa päätti muuttaa matkasuunnitelmiaan ja keskeyttää Uuden Seelannin kierroksen tämän jälkeen. Kaiken huipuksi kuulin vielä, että G-Adventuresin oppaamme kysyessä melontaohjaajilta, että mikä menikään pieleen, he kehtasivat syyttää meitä! Kuulema jopa kysymykseni, kuinka meloa oikeaoppisesti, oli heidän mielestään ollut tarpeeton ja loukkaava. Puhumattakaan siitä, mitä he olivat muista ryhmäläisistämme sanoneet. Tuota noin, asiakaspalvelutyössä toki kohtaa milloin minkäkinlaista asiakasta, mutta mitä kertookaan omasta ammattitaidosta asiakkaiden haukkuminen?
Olen yleensä varsin sopeutuvainen matkaillessani, ja vaikka vastoinkäymisiä eteen tuleekin, osaan yleensä ajatella positiivisesti ja vetää vitsiä. Niin tälläkin kertaa lopulta, päivien eteenpäin kuluessa. Mutta taitaa olla sanomattakin selvää, että tämä oli yksi kammottavimpia matkakokemuksia – ainoastaan ohjaajien epäpätevyyden ja asenteen vuoksi. Maisemissa ei sen sijaan ollut valittamista. Toivon vain, että olisin voinut niistä nauttia enemmän. Syvä huokaus.
16 Comments
Mökö
1.3.2017 at 10:07Kyllähän negatiivisistakin jutuista tulee voida kirjoittaa. Tää oli just hyvä juttu. Vaikkei siis sinun kannaltasi.
Minkälaiset kelit siellä on? Siis kuinka kylmä? Etelämantereen jutuissa et koskaan maininnut mitään pakkasasteista tai tuulennopeudesta? Kaikki on vaan tuntunut pelkältä matkailumainokselta.
Anna-Katri
5.3.2017 at 10:39Itselläni ainakin helposti matkaillessa ne negatiiviset jutut pyyhkiytyy taka-alalle, kun vastassa on niin paljon monia positiivisia juttuja! Yritän kuitenkin tänne blogiin välittää tuntemukset niitä vääristelemättä, joten tällä kertaa päällimmäisenä mielessä olivat nämä asiat.
Uudessa Seelannissa oli ollut huonoin kesä sitten vähään aikaan, paikallisten mukaan satanut todella paljon. Ehkäpä siitä syystä öttiäisiäkin oli enemmän kuin riittämiin. Lämpötila vaihteli lähemmäs 30 asteen helteestä reiluun kymmeneen asteeseen, joten rinkan sisällöstä lähes kaikki vaatekerrat olivat jossakin vaiheessa käytössä.
Etelämantereella en tosiaan tainnut säähän sen enempää kiinnittää huomiota, kun seikkailut veivät mennessään. Ja koska Etelämanner on ollut yksi ehdoton kohokohta matkallani, on varmasti ylistyssanoja tullut käytettyä täällä blogin puolella kyllästymiseenkin asti. Mutta tosiaan kaikki jutut olen kirjoittanut suoraan sydämestäni, juuri niin kuin olen ne kokenut. 🙂
sarsa /Pohjoistuuli puhaltaa
1.3.2017 at 17:00Onpas todella ollut ammattitaidotonta porukkaa melontoppaana. Ymmärrän varsin hyvin turhautumisen ja harmin. Ja kuulostaa pelottavalta tuo välinpitämättömyys retkeläisten turvallisuudesta.
Anna-Katri
5.3.2017 at 10:41Olihan tuossa vähän sulattelemista jälkeenpäin! Ja onneksi mitään pahempaa ei käynyt. Onneksi muiden ryhmän jäsenten kanssa pystyttiin asiaa yhdessä käymään läpi, ja lopulta siitä myös vitsiä vetämään.
Maarit
2.3.2017 at 10:36Kuulostaa todella edesvastuuttomalta oppaiden toiminta. He ovat kuitenkin vastuussa ryhmän turvallisuudesta. Toivottavasti teette/teitte tuosta valituksen.
Mutta maisemat olivat hienot:) Uusi-Seelanti rocks. Toivottavasti uudet kokemukset ovat jälleen parempia:)
Anna-Katri
5.3.2017 at 10:44Oli kyllä kieltämättä todella omituista toimintaa oppailta, en vieläkään osaa ajatella mitä heidän päässä onkaan mahtanut tuon retken aikana liikkua… Ja palautetta on kyllä tällä kertaa pakko jättää, toivottavasti vastaava ei enää ikinä toistu muiden matkalaisten, saati sitten pienten koululaisryhmien kohdalla!
Onneksi maisemat olivat sentään upeat, sitä ei voi kiistää! 🙂
Anu
3.3.2017 at 08:16Voi itku! Todella harmillista, että kokemus, joka olisi voinut olla ihan mieletön, päättyikin kyyneliin. Matkalla odotukset ovat aina korkealla ja tietenkin sitä toivoo saavansa rahoilleen vastinetta. Kai laitatte porukalla palautetta opaille/retken järjestäjille? Parempaa onnea seuraaviin seikkailuihin!
Anna-Katri
5.3.2017 at 10:46Palautetta tullaan kyllä jättämään! Toivon todella, ettei vastaava enää toistu muiden matkailijoiden kohdalla! Harmi sinänsä, sillä yrityksen kolmas opas toimi erinomaisesti oman ryhmänsä kanssa, mutta nämä kaksi sankaria sitten vievät koko ryhmän kokemukset pakkasen puolelle. Ja kiitos, niitä parempia kokemuksia tulee varmasti! 🙂
Sunna
3.3.2017 at 17:27Ainakin vuonon nimi oli erittäin osuva! 😀
Jokakesäisenä matkailun asiakaspalvelijana mua suoraan sanottuna vituttaa tuollainen käytös. Jokainen reissari ansaitisi parhaat mahdolliset elämykset, ja jos ei ole oppaana itselläkään oikein homma hallussa, niin vähintä mitä voi tehdä, on olla ystävällinen. Siitä jää vaan itsellekin parempi mieli!
Anna-Katri
5.3.2017 at 10:48Kieltämättä! 😀 En tiedä oliko kyseessä jotkin kesäharjoittelijat, vai missä oli syy omituiseen “asiakaspalveluun”. Harmi, sillä osaava opas pystyy omalla toiminnallaan antamaan niin paljon ekstraa matkailijoille ja näyttämään omasta maastaan ne parhaimmat palat.
Annika - Tarinoita Maailmalta
4.3.2017 at 17:17Siis onpa tosi ikävän kuuloinen kokemus!! Ja todellakin pitäis hieman enemmän painottaa turvallisuusjuttuja meloessa “isoissa vesissä” – etenkin jos siellä jotain vitsin lauttoja on myös :O
Kauniit on kyllä maisemat, niistä ei pääse mihinkään 🙂
Anna-Katri
5.3.2017 at 10:50Olin kyllä kieltämättä aika hölmistynyt melontaretken turvallisuusseikoista – ehkä muuten en olisi niihin osannut edes kiinnittää huomiota, mutta Etelämantereen risteilyllä seurasin sivusta kun yksi hyttikaverini kävi melomassa lähes jokaisena rantautumispäivänä ja heillä oli hyvin tarkat ohjeet turvallisuuden ja käyttäytymisen suhteen muutenkin.
Maisemat oli kyllä upeat, onneksi sain sentään napattua muutamat kuvat näkymistä kaiken turhautumisenkin keskellä. 🙂
Pauliina
4.3.2017 at 19:02Kiitos että jaksat kirjoittaa rehellisesti myös ei-niin-mukavista kokemuksista. Toivottavasti matka jatkuu paremmissa merkeissä!
Anna-Katri
5.3.2017 at 10:52Ensin meinasin sivuuttaa koko aiheen, kun kokemukseen palaaminen jälkikäteen ärsytti vieläkin. Mutta onneksi sain jutun kirjoitettua, ehkä siinä samalla sai itse puhdistettua ajatuksiaan. Täytyy yrittää jatkossa tarttua rohkeammin myös näihin itselle hieman haastavempiin kirjoitusaiheisiin.
Ja kiitos, matkalla tulee kyllä varmasti roppa kaupalla vastaan niitä parempia kokemuksia! En tiedä voiko tuosta huonommin vielä mennäkään… 🙂
Susanna
7.3.2017 at 00:01Huh mikä kokemus! kuulostaa ihan samalta kuin joidenkin hotellien respojen asenne, joissa olen ollut, siis se että kysyvä+maksava asiakas on aina väärässä ja jopa tiellä. Onneksi tuo kokemuksesi on nyt ohitse ja hyvä ettei kenellekään sattunut mitään onnettomuutta! Luulenpa ettei läheskään kaikilta asiakaspalvelijoilta vaadita mitään kokemusta/koulutusta maailmalla, työhön usein vain otetaan jollain muulla perusteella niin usein
Anna-Katri
14.3.2017 at 03:45Tässä tapauksessa tuntui ikävä kyllä siltä, että kyseessä oli enemmän ammattitaidon/osaamisen puute. Uudessa Seelannissa taidetaan aika herkästi palkata kesäkaudelle harjoittelijoita juuri turismin pariin, joten ehkäpä nämäkin tytöt olivat täällä vain rahankeruumielessä… Ja välillähän matkalla tälläisiakin kokemuksia saattaa vastaan tulla. Ei kun vain nokka kohti uusia seikkailuja. 🙂