Et sä mikään soolomatkailija ole – ja muita toteamuksia

Kun tammikuussa 2016 avasin ikioman matkablogini, en voinut mitenkään arvata, mitä kaikkea intohimoni matkailua kohtaan toisi tullessaan blogini kautta. Erityisen otettu olen ollut siitä valtavan positiivisesta, inspiroivasta ja kannustavasta keskustelusta, jota blogissani ja sen some-kanavissani olen päässyt käymään teidän ihanien kanssa  – olipa kyseessä sitten matka, kokemus tai kasvutarina, joka meitä yhdistää. Viime aikoina olen ollut yhä useammin liikuttunut siitä, miten koskettavia viestejä jätätte ja kuinka välillä kommenttien perusteella tuntuu siltä, että olisimme samassa veneessä tässä suuressa maailmassa.

Mutta koska elämä ei ole koskaan pelkkää ruusuilla tanssimista, ei myöskään matkablogissa, niin päätin julkaista vähän erityylisen postauksen arjestani matkabloggaajana. Jotkut ihmiset nimittäin edelleenkin ajattelevat, että kuva on enemmän kuin tuhat sanaa ja blogi/some-maailman perusteella saatu mielikuva ihmisestä on toki 100 % sama kuin tosielämässä. Onneksi osaan 10 vuoden blogiuran jälkeen suhtautua näihin joihinkin yleistyksiin ja toteamuksiin lähinnä huumorin kautta, vaikka tietenkään en halua kannustaa some-maailmassa ketään dissaamaan toisiaan minkään oletuksen perusteella. Mutta tässä kootusti parhaimpia paloja seuraajieni suusta sekä omia vastineitani niihin pilke silmäkulmassa.

Et sä mikään soolomatkailija ole

Instagramissa useimmin, mutta myös blogiini säännöllisesti tupsahtava kommentti on, että en oikeasti ole mikään soolomatkailija. Perusteluina kommentoijilla on se, että selvästikin valokuvani matkoilta mitä ihmeellisemmistä paikoista ottaa joku muu. Eihän nyt soolomatkailija ota matkoilta kuvia itsestään? Tai ainakaan mitään muita kuvia kuin perusselfieitä? Koska matkoillani mukana ei kuitenkaan kulje puskissa kameran kanssa lymyävä #instagramboyfriend niin kirjoittelin jo aiemmin tästä dilemmasta oman postauksen valokuvausvinkkeineen. Huolestuttavinta tässä “et sä mikään soolomatkailija ole” kommentoinnissa mielestäni on se, että suurinosa näitä kommentteja heittelevistä on miehiä. Mitä ihmettä, käykö yksinmatkaileva nainen joidenkin matkailijamiesten egon päälle?

Ja jotenkin tämä kategorisointi sen osalta kuka on oikeasti soolomatkailija tai saa siksi itseään nimittää, on mielestäni hämmentävää ja samalla myös huvittavaa. Onko siihen edes mitään määritelmää? Jos lähden Suomesta yksin matkalle, mutta tapaan matkalla vaikka toisen soolomatkailijan ja vietän hänen kanssaan hetken aikaa, olenko silloin automaattisesti menettänyt soolomatkailijan statukseni? Entä kun sorrun joskus lähtemään yksin seikkailupainotteiselle ryhmämatkalle vaikkapa G-Adventuresin kautta läpi Afrikan, niin olenko sen jälkeen vain ryhmämatkailijaleiman otsaani saanut wannabe-soolomatkailija? Tai jos silloin tällöin matkailen itseni lisäksi jonkun matkakamun seurassa, niin en varmastikaan enää täytää soolomatkailijan kriteereitä koko samana vuonna tai ikinä enää? Toivon nyt salaiselta soolomatkailijoiden herrasmiesklubilta tähän kaiken avaavia vastauksia!

Miten sulla voi muka olla varaa matkustaa

Oh lord, se rahajuttu! Se jos mikä on varsinkin maailmanympärimatkani osalta herättänyt kommentointia ja keskustelua. Yleisin toteamus on, ettei tuollaisella tyttösellä voi olla mitenkään itsellään varaa matkustaa noin paljon. Takana täytyy olla vähintään miljoonaperintö, rikas poikaystävä,  pappa betalar tai lottovoitto!  Tällainen keskustelu on mielestäni ollut jopa pöyristyttävää 2000-luvun Suomessa, sillä meillä naisilla täällä jos kenelläkään maailmassa on mahdollisuudet menestyä elämässään ihan omin avuin. Ja käyttää tienaamansa rahat juuri siihen mihin haluaa, elämä kun lopulta on pelkkiä valintoja. Postauksessani Miten mulla on muka varaa matkustaa – viisi paljastusta rahankäytöstä avaan omaa taustaani siihen, kuinka pystyin toteuttamaan lähes 50 000 € maksaneen maailmanympärimatkan, joka huom. oli toteutettu täysin omakustanteisesti.

Toinen yleistys maailmanympärimatkaani liittyen onkin ollut, että varmasti matkablogisi kautta se on ollut sinulle ilmainen tai ainakin suurin osa matkasta on sponsoroitu. Noup. Maailmanympärimatka oli minulle pitkäaikainen unelma, jonka eteen tein töitä sillä ajatuksella, että matkallani minun ei tarvitsisi käyttää päivääkään työskentelyyn. Ja näin tein. Ennen matkaani  jäin virkavapaalle päivätyöstäni ja irtisanoin matkan ajalle varman tulonlähteeni, lifestyle-blogini Adalmina’s Secretin Anna-lehden sivuilta, sillä halusin vain ja ainoastaan keskittyä reissuelämään ilman työstressiä. Yhden ainoan blogiyhteistyön tein matkani ajalta, ja sen voit lukea täältä. Jokainen muu noista 10 kk matkapäivistä oli siis omakustanteista ja koko rahan edestä nautittua.

Helppohan sun on sinkkuna mennä ja tulla

Silloin tällöin saan kommentteja, että helppohan minun on nyt sinkkuna mennä ja tulla, valloittaa maailmaa. Jatkona tähän kommenttiin saattaa kuitenkin olla, että odotapa vain kun joudut asettumaan aloillesi ja sinulla on lapsia huolehdittavana. Tai että kyllä meidän kaikkien tulisi unelmoida suomalaisesta standardielämästä sisältäen avioliiton, asuntolainan, lapset, lemmikin, pari farmariautoa ja mökkeilyn. Eihän mikään muu voi antaa elämään niin paljoa sisältöä kuin tämä kombo – sen tulisin vielä kantapään kautta oppimaan! Tästä perhekeskeisen elämän hehkutuksesta mielestäni hieman kyseenalaisen tekee ensinnäkin se, että oletetaan kaikkien elämän johtavan jossakin vaiheessa aloilleen asettumiseen ja lapsien hankintaan – eikö sekin ole nykymaailmassa ja Suomessa jokaisen naisen omaehtoinen valinta, ei niinkään tilanne, johon vain ajaudutaan kun niin pitää tehdä tai kun kaikki niin tekee?

Ehkä osassa näistä kommenteista on taustalla tietynlaisen sinkkuelämän vapauden ihannointi, joka tottakai on sen osalta totta, että voin yksinelävänä päättää itse tasan tarkkaan kaikesta enkä ole tilivelvollinen kenellekään. Tässä kuitenkin helposti unohdetaan se sinkkujen yksinäinen vastuu ja paine, kun kaikesta todellakin joutuu huolehtimaan yksin ja seisomaan omilla jaloillaan ilman toisen ihmisen tuomaa tukea ja turvaa. Onpa sitten matkoilla tai arkielämässä. Mutta senkään uhalla en ole valmis tyytymään siihen standardielämään ja koppaamaan kainalooni ensimmäisen vastaantulijan. Ehkäpä minun unelmaelämä on vain vähän erilainen kuin se perinteinen.

Etkö sä ymmärrä että tuhoat maailman

Lentomatkustamisen päästöt nousevat tämän tästä otsikoihin, ja tähän aiheeseen liittyen olen saanut joitakin kommentteja siitä, että en varmastikaan tajua, kuinka paljon maailmaa tuhoan matkustamisellani. Niin, en olekaan tainnut kertoa, että olen viimeiset kymmenen vuotta niin laskenut hiilijalanjälkiä matkailualan eri toiminnoille kuin tehnyt erilaisia tarkasteluja muiden sektoreiden kasvihuonekaasupäästöistä. Se mitä matkablogissani näkyy, ei välttämättä siis ole koko totuus kaikesta, mitä maailman menosta tiedän tai mitä valintoja elämässäni teen ympäristön tai ylipäätään vastuullisuuden eteen.

Täytyy myöntää, että olen mielenkiinnolla lukenut viimeaikojen blogipostauksia lentomatkailun hiilijalanjäljestä. Mielestäni on hienoa, että eri matkustusmuotojen ja elämäntapavalintojen ilmastovaikutuksista puhutaan ja mietitään, mitä omassa elämässä voisi tehdä toisin. Mutta valitettavan useasta näistä postauksista puuttui todellinen fakta siitä, paljonko on oikeasti paljon ja mikä vaikutus milläkin valinnalla tai päätöksellä lopulta on. Puhumattakaan siitä kaikesta muusta, mitä maapallon eteen voi tehdä tällä hetkellä taas niin trendikkään hiilijalanjäljen pienentämisen lisäksi. Katsotaan, jos tarttuisin tähän aiheeseen vielä tavalla tai toisella, vaikka linjaukseni onkin ollut pitää blogi ja muut työkuviot erillään toisistaan.

Taas sillä adalminalla on viinilasi kädessä

Joitakin ihmisiä taitaa matkojeni sijaan kiinnostaa enemmän viinit, ainakin mitä tulee “nyt sillä on taas vinilasi kädessä” kommentointiin. Hienoa, jos olen voinut tuoda viinikulttuuria tutummaksi, mutta hieman hämmentynyt olen kuitenkin suomalaiseen tapaan ajatella viinilasin tarkoittavan aina automaattisesti pelkkää pämppäämistä. Siinä missä vaikkapa italialaiselle on luonnollista nauttia viinilasillinen lounaan kanssa, suomalaiselle taas valoisan aikaan lounaan yhteydessä vilautettu viinilasi on jonkinlainen paheellisuuden ja rappion merkki. Tai siinä missä ranskalainen kippistelee tämän tästä kuohuvalla, kaivaa suomalainen mieluummin kerran viikossa jättibägin olutta, lonkeroita ja ties mitä juomia kehiin.

Nykyisin en niinkään panosta juhlimiseen suomalaiseen tyyliin, mutta silloin tällöin sallin itselleni pienen viininautiskelun. Viini edustaa minulle ennen kaikkea kulinaristisia elämyksiä ja toki myös elämästä nauttimista, ja missä tahansa päin maailmaa reissaankaan, en välttämättä sano ei paikalliselle viinikulttuurille jos maasta viininviljelyä löytyy – minut onkin voinut löytää niin perinteiseltä samppanjatilalta Champagnessa kuin vaikka eksoottiselta viinitarhalta Myanmarista. Mielenkiintoista on opetella tunnistamaan eri viineissä käytettyjä rypälelajeja, löytämään erilaisia vivahde-eroja eri viinialueilla tuotettujen viinien välillä sekä tietämään mikä viini sopii millaiselle ruokalajille. Joten kyllä, matkakuvissani tai vaikka Instagram Storiesissa saattaa, hui kamala, joskus viinilasi vilahtaa. Ehkä lanseeraan seuraavalle matkalle viinibingon kaikille niille, jotka suurella intohimolla haluavat seurata näitä viinilasi kädessä -kertoja?

Pitäiskö tän naisen kuontalolle tehdä jotai

Ja oi, ikuisuusaihe, nimittäin hiukseni. Ne jos mitkä ovat saaneet huutoa puolesta ja vastaan blogini alkuajoilta 10 vuotta sitten lähtien. Hiukseni ovat nimittäin äärettömän luonnonkiharat, jotka Suomen kylmissä ja kuivissa oloissa sojottavat sinne sun tänne, mutta tropiikissa taipuvat täydellisille surffikiharoille ilman mitään huoltoa. Aiemmin suoristin hiuksiani Suomi-oloissa maanisesti, mutta maailmanympärimatkalta palattuani olen antanut hiuksieni olla mahdollisimman luonnolliset, niillä kun on selvästi oma tahto.

Jännää kuitenkin on, että sekä huoliteltu hiuslookini että luonnollinen surffitukka saavat aina välillä kommentteja ties missä kanavissa. Ymmärrän ulkonäköseikkojen olevan makuasioita, mutta silti jaksan ihmetellä ihmisten mielenkiintoa hiuksiani kohtaan. Ehkä seuraavalla surffilomalla lähden tekemään analyysiä surffareiden hiustenhoidosta ja alan pullottamaan täydellisen suolakoostumuksen omaavaa merivettä kotikäyttötarpeisiin…