Galapagossaaret – kuin toinen planeetta

Aamuaurinko ei ollut vielä noussut, kun hiippailin majapaikkani edessä olevalle bussipysäkille odottamaan kyytiä satamaan. Satamassa vastassa oli iloinen päiväretken opas sekä tyylikäs huvivene, jolla suuntaisin tänään muutaman muun turistin kanssa pienelle Bartolomé-saarelle. Otin mukavan asennon laivan keulasta ja päätin nauttia pari tuntisen laivamatkan ajan Galapagoksen lämpimästä auringosta – olinhan seikkaillut jo joitakin viikkoja Perun ja Ecuadorin kylmissä vuoristomaisemissa.

Jossakin vaiheessa matkaa nuokuin valveillaolon ja nukkumisen rajamailla, kunnes oppaan kiihtynyt huuto sai minut pomppaamaan pystyyn. Delfiinejä, delfiinejä! Ja kun käännyin kannella ympäri, huomasin alapuolellani, aivan laivan keulan vieressä delfiiniparven. Leikkisät delfiinit kisailivat keulapaikasta ja laivan antaman vauhdin siivittäminä esittivät välillä huimia hyppyjä aivan vieressäni. Makasin etukannen nokassa mahallani ja tuijotin hölmistyneenä tätä luonnonnäytelmää – delfiinit olivat niin lähellä, että jos olisin uskaltanut kurkottaa kädelläni hieman alemmaksi, olisin voinut melkein koskettaa niitä. Mutta villidelfiinit saivat säilyttää koskemattomuutensa, sillä olin niin haltioitunut näkemästäni, etten uskaltanut kirjaimellisesti liikauttaa eväänikään. Ja toisaalta juuri tällainen luontokokemus onkin parhaimmillaan – päästä näkemään upeita eläimiä niiden luonnollisessa elinympäristössä, ja vieläpä näin päin, että villit eläimet hakeutuvat vapaasta tahdostaan luoksesi, eikä toisinpäin.

Pian delfiinien kohtaamisen jälkeen alkoi horisontista näkymään oudon näköisiä ääriviivoja. Mitä lähemmäs laiva kulki, sitä epätodellisemmaksi näkymä muuttui. Tuliperäinen ja karu Bartolomén saari oli mykistävä näky oranssin mustine kivimuodostelmineen ja jyrkkine harjanteineen, joille kirkkaan siniturkoosi merivesi loi häkellyttävän kontrastin. Meidät kiidätettiin saaren rantaan pienellä kumiveneellä, ja maankamaralle päästessäni lähdin näkemääni hämmästellen kiipeämään kohti saaren huippua. En kuitenkaan ehtinyt kovin monta askelmaa ottaa ennen kuin pysähdyin kuin seinään: vain muutaman metrin päässä nuori galapagosinhiirihaukka tuijotti minua suoraan silmiin porraskaiteelta. Kohteliaasti väistin hänet vähän kauempaa, mutta haukka ei näyttänyt välittävän ohikulkijoista.

Porottavassa helteessä 300 askelmaa tuntui kuin rankalta urheilusuoritukselta, mutta hengästyneenä huipulle päästessäni unohdin samantien väsymykseni. Edessä avautui surrealistinen näkymä, ja vaikutti kuin olisin juuri laskeutunut aivan eri planeetalle. Entisaikojen laavavirrat olivat jähmettyneet mustiksi pelloiksi, joiden keskellä oranssit mäentörmät kumpuilivat kraateriaukkojen ympärillä ja siellä täällä tulivuoren sylkemä laava oli kivettynyt paikoilleen harmaina möhkäleinä. Saaren matalinta ja kapeinta kohtaa verhosivat kirkkaan vihreät kasvit, ja keltahiekkaisia rantoja kehysta sinistäkin sinisempi meri, josta kohosi erikoisia vulkaanisia kivimuodostelmia. Erikoisin niistä, Pinnacle Rock, oli kuin meren alla lymyävän hirviön sarvi.

Kun kuulin, että juuri tämän kivimuodostelman viereen olisin seuraavaksi menossa snorklaamaan, yritin karistaa mielikuvan pois mielestäni. Kohta nökötinkin kumiveneessä snorkausmaski päällä ja muistutin itseäni siitä, että mitä tahansa merenpinnan alla näänkään, minun täytyy muistaa hengittää rauhallisesti. Kun humpsahdin meren syleilyyn, unohdin muistisääntöni samantien, sillä edestäni vilahti jokin iso tumma otus. Luulin sen ensin olevan hai ja hörppäsin paniikissa merivettä suuhuni, mutta kun otus tuli takaisin, huomasin sen olevan pieni leikkisä merileijona, joka säntäili ympärilläni salamavauhtia suuntaan ja toiseen. Merileijonan kohtaamisen jälkeen yritin keskittyä ihmettelemään merenalaista maailmaa: värikkäät kalaparvet lipuivat ohitseni, pohjaan ryhmittyneiden oranssien meritähtien vieressä tallusteli jättiläiskokoisia rapuja ja kallionkoloista kurkisteli pikkukalojen lisäksi epäluuloisen näköisiä ankeriaita (tai ainakin toivoin, etteivät ne olleet merikäärmeitä).

Unenomaisen merenalaisen maiseman tuijottelusta kuitenkin havahduin, kun ohitseni suhahti minikokoinen pigviini. Olin jo lähes varma, että näin näkyjä, mutta kun kohta vieressäni ui yli 5 pigviinin lauma, tajusin, että tämä oli oikeasti totta. Täällä minä snorklailin pieniltä pehmoleluilta näyttävien galapagosinpingviinien seassa, jotka vedessä ollessaan kuitenkin sinkoilivat edes takaisin salamavauhtia kuin pienet torpeedot. Kun lopulta nousin takaisin veneeseen, olin niin hämmentynyt kaikesta kokemastani ja näkemästäni, että kun viereisellä kallionkielekkeellä pikkupigviini nosti toisen siipensä ylös ja vilkutti veneemme suuntaan, vilkutin takaisin kuin vanhalle ystävälleni. Kiitos kaikesta!