Kirgisia – uinuva pääkaupunki Bishkek

Saavun aamuyöstä Bishkekin lentokentälle ja hyppään minua vastassa olleen kuskin kyytiin auton etupenkille. Huristamme ajaa eteenpäin lähes autioita katuja pitkin, ja sen minkä nuokkumiseltani yritän katsettani pimeään maisemaan kohdistaa, muistan lähinnä vain luotisuorat puuistutukset molemmin puolin tietä. Puiden kalman kalpeat vaaleat rungot näyttivät pimeässä yössä auton valokeilassa jopa aavemaisilta ja hetken mietin, mihin ihmeeseen sitä olin taas lähtenyt reissuun, enhän tiennyt oikeastaan mitään tästä maasta – saati sitten kaupungista, jonne olin juuri saapunut.

Hotellille päästyäni kaadun sänkyyn ja nukun lähes yhteen putkeen koko seuraavan päivän. Taisi olla vähän univelkoja, ei pelkästään takana olleesta lentotaipaleesta vaan enemmänkin johtuen edellisten viikkojen pyörityksestä, jonka jouduin käymään läpi ennen matkalle lähtöä. Iltapäivä onkin jo pitkällä,  kun raottelen silmiäni, enkä silti haluaisi nousta ylös, mutta lopulta saan pakotettua itseni liikkeelle. Jotain pitäisi ainakin syödä jos en muuta jaksaisi tehdä. Hotellin aulassa tapaan muutaman muun samalle Stan-valtioiden kiertoreissulle osallistuvan matkalaisen ja suuntaamme yhdessä läheiseen kirgisialaiseen ravintolaan. Tuntemattomien ihmisten seurassa mieleni piristyy kuin huomaamatta, kun voin sulkea mielessäni pyörivät ajatukset jonnekin syvälle sisälleni ja vain keskittyä höpöttelemään kevyitä matkakuulumisia. Ravintolasta jatkamme vielä iltaa yhteen Bishkekin baareista, ja kadulla auringonlaskun aikaan kävellessäni en voi olla toteamatta, miten erilaiselta Bishkek vaikuttaakaan ennakko-odotuksistani poiketen. Kadut ovat rauhallisia, jotenkin turvallisen tuntuisia, ja joka puolella on vehreitä puistoja värikkäässä kukkaloistossaan.

Seuraava aamu valkenee helteisenä ja vaikka lähden kaupunkikierrokselle heti aamusta, tuntuu lähemmäs 40 asteinen helteinen ilmavirta kuin lehmän henkäykseltä ovesta ulos astuessani. Onneksi kaupungista sentään löytyy lukuisia varjopaikkoja puiden katveesta, joiden välissä sukkuloin parit päänähtävyydet läpi välillä puiston penkille istahtaen huilimaan ja ihmettelemään kaupungin leppoisaa tunnelmaa. Vaikka on ihan tavallinen arkiaamu, kaupunki vaikuttaa silti jotenkin uneliaalta. Mummukat myyvät katukojuissa hanavettä ja paikallista olutta, mutta asiakkaita ei näy missään. Vartijamiehet seistä tönöttivät kopeissaan hievahtamatta paikoillaan silmät kiinni. Vain siellä täällä näkyi autojen lisäksi muuta liikettä. Leveät bulevardit Ala-Toon mahtipontisen aukion ympärillä muistuttavat Neuvostoliiton ajoista, valkoisen rakennuksen marmoripinnat kimaltavat kilpaa auringossa vesialtaiden kanssa.

Kulkiessani kaupungin pääkatua Chuy Avenueta pitkin ja puikkelehtien puistosta toiseen tuijottelemaan mitä erikoisempia patsaita, en oikein tiedä, mitä ajatella Bishkekistä, tästä Kirgisian pääkaupungista. Hetkittäin tuntuu siltä, etten vain saisi kiinni sen sielunelämästä, siitä mitä tarinoita kaupungilla olisikaan kerrottavanaan uudelle matkalaiselle. Tai ehkä se sittenkin oli oma sielunelämäni, joka blokkasi ympäriltä kaiken todellisuuden, juuri käsillä olevassa hetkessä aistittavat pienet asiat, kuin suojellakseen sisintäni uusilta järkkymisiltä. Ehkä kaupunki jäisikin minulle mysteeriksi, ehkä löytäisin Kirgisian todellisen luonteen jostakin muulta kuin näiden leveiden katujen kulmilta.

Ison ostoskeskuksen ilmastointilaitteiden viileydestä löydän lopulta yhdestä kojusta postikortteja läheisilleni Suomeen lähetettäväksi. Samalla jostakin sisältäni ryöpsähtävät mieleen viimeisten viikkojen tapahtumat ja kurkkua kuristava tunne yrittää puskea esiin. Henkeä haukkoen pyyhin aurinkolasien takaa poskille kirvonneet kyyneleet ja katoan paikalta. Onneksi seuraavaksi matkani kulkisi uusiin maisemiin, kohti Kirgisian maaseutua, aina korkealle vuoristoon saakka. Kohti uusia seikkailuja. Toivon todella, että päivä päivältä olen askeleen verran pidemmällä kuin nyt.