Madagaskar – Päivät Miandrivazossa

Miandrivazoon saavuin illalla juuri siihen aikaan, että pääsin näkemään mitä upeimman auringonlaskun leveän joenuoman taa. Koko vesistö ja sitä ympäröivät maisemat, Miandrivazon kylän kadut mukaan luettuina, maalautuivat ensin pinkinpunertaviksi, sitten pimeyden saapuessa taittaen yhä enemmän violetin sävyihin ennen kuin musta yö imaisi maisemat sisäänsä. Pimeyden myötä kaskaat ja sirkat aloittivat oman kuoronsa, ja kylässä loistivat muutamien valojen lisäksi vain taivaalla tuikkivat tähdet.

Kaunis ilta ei kuitenkaan saanut osaltani arvoistansa päätöstä, sillä kuuluisa madagaskarilainen mahatauti pääsi yllättämään. Siihen olin tosin osannut varautua, sillä ne kaksi ihmistä, joiden tiedän Madagaskarilla käyneet (Travellover Annika ja Johannesburgin majapaikan isäntä), olivat minulle etukäteen sanoneet vatsataudin olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Niinpä ei auttanut muu kuin nikotella lähes koko yö vessan puolella ja vain toivoa nousevan auringon vievän pahat pöpöt mennessään. Näin onneksi kävikin, mutta aamulla herätessäni olo oli valvotusta yöstä sen verran heikko, että päätin lennosta muuttaa suunnitelmia. Vatsataudin jälkeen minusta ei välttämättä olisi telttailemaan kahdeksi yöksi keskelle Madagaskarin luontoa – varsinkaan kun leiriin pääsisi ainoastaan perinteisellä puusta veistetyllä piroque-kanootilla. Eli jos vointini metsässä huononisi, takaisin sivistyksen pariin pääsisi vain niin nopeasti kuin opas jaksaisi meloa.

Harmissani jäinkin parantelemaan oloani Miandrivazon kylään, ja onneksi hotelli Baobabin henkilökunta siirsi minut ystävällisesti hotellin kivoimpaan huoneeseen, josta oli näkymät kolmeen eri suuntaan – näin saatoin hyttysverkon alla torkkumisen lomassa vilkuilla verhojen raosta kyläläisten elämää. Jota muuten kaduilla riitti! Televisiota tai kirjaa ei todellakaan tarvinnut, sillä hotellin edessä olevalla kadulla oli sellainen vilinä päällä, että muut viihdykkeet jäivät kakkoseksi. Milloin naiset kantoivat ohitse kalkkunoita kainalossaan, milloin miehet tulivat riisipelloilta kuokat olallaan, milloin zebu-härkien lauma teki stopin ikkunoiden alle ja milloin lapset kirmailivat leikkien lomassa ristiin rastiin tiepätkää. Pousse-pousse-kuskit nuokkuivat kopeissaan, mutta kuin ihmeen kaupalla havahtuivat hereille potentiaalisen asiakkaan osuessa näköetäisyydelle. Kadun pikkukojuissa käytiin kauppaa lähes kaikella mahdollisella mitä kylässä voitaisiinkaan tarvita, ja ravintolakatosten ympärillä kävi kuhina, kun kyläläiset palasivat askareistaan kohti kotia. Jossakin viriteltiin karaokevehkeitä valmiiksi iltaa varten. Kadulla sulassa sovussa kulkivat niin ihmiset kuin eläimetkin, eikä kenelläkään näyttänyt olevan kiirettä tai stressiä.

Ainoastaan minä olin stressaantunut. Tuntui tylsältä istua hotellin ikkunoissa olevien kaltereiden takana ja vain katsoa edessä vilisevää elämää. Halusin saada edes hetkisen lähempää kontaktia hotellia ympäröivään elämään ja kyläläisiin. Niinpä vedin rinkastani päälle satunnaisen vaatekerran ja houkuttelin seurakseni hotellille jääneen oppaani mukaan tutkimuskierrokselle. Hyppäsimme pienen pyörillä vedettävän kärryn perään ja huristimme läpi kylän kapeiden katujen aina sinne saakka mistä alkoi todellinen maaseutu. Maaseutumaisemissa jatkoimme jalkaisin aina vain pidemmälle, kunnes aurinko alkoi jo laskemaan. Ja kylläpä tuntui päivän hotellilla makoilun jälkeen siltä, että olin todellakin jälleen elossa! Kävelyretkellä pikkupojat tulivat esittelemään poimimiansa mangoja, pellolta takaisin kylään matkalla oleva ukki väläytti minulle hampaattoman hymynsä, zebu-laumojen ohjastajat huikkasivat rennosti heipat ohi mennessään, järven poukamassa pyörinyt kalastaja nosti minulle esiin upean saalinsa, lapset vilkuttelivat ja naiset nauroivat. Vaikka olo oli väsynyt ja jokainen askel tuntui kuin urheilusuoritukselta, olin silti onnellinen, että päätin lähteä pois hotellilta, edes hetkiseksi.