Mitä matka opetti – olen valmis rakastumaan

Balin yössä oli jotakin taikaa. Rantabaarissa pauhasi letkeät rytmit, palmut huojuivat tähtitaivaan alla. Flipflopit oli heitetty yhteiseen kenkäkasaan, kun paljain jaloin tamppasimme uusien surffiystävieni kanssa pehmeää rantahiekkaa musiikin tahdissa. Oli kuuma, liiankin, mutta siitä ei halunnut välittää, vaikka hiukset tuntuivat liimautuvan otsalle. Halusi vain antaa rytmin ja illan viedä, unohtaa kaiken muun. Despacito… hyräilin reggaeton-biisin tahdissa sen minkä espanjankielestä ymmärsin ja keinuin musiikin mukana.

Kohta kuitenkin havahduin kevyeen töytäisyyn olkapäähäni. Käännyin ympäri ja minua tuijottivat vastaan ruskeat nappisilmät. Tuijotin häkeltyneenä takaisin, en tiedä kuinka kauan, ennen kuin tuijotukseltani huomasin hänen yrittävän sanoa jotakin. Tai oikeastaan huutaa, sillä musiikin yli ei sanoista tahtonut saada mitään selvää. Irroittamatta katsettaan omastani hän otti minua kädestä kiinni, ja ohjasi perässään ihmismassan läpi tanssilattiana toimineen rannan merelle avoimelle puolelle. Musiikin alta alkoi kuulumaan aaltojen tasainen pauhu. Istahdimme alas rantahiekalle ja aloimme juttelemaan. Juttelimme ehkä tunnin, ehkä kaksi, ehkä vähemmän, ehkä enemmän, ennen kuin nousuvesi töytäisi ison aallon rannalle ja valkoiset farkkushortsini kastuivat läpimäräksi. Ponkaisin pystyyn kauhuissani, mutta samalla huomasin nauravani kippurassa. Huomasin hänenkin nauravan ääneen ennen kuin kaappasi minut kainaloonsa.

Siitä alkoi omituinen tarinamme, jonka vietimme yhdessä Balilla. Päivät kuluivat aivan liian nopeasti, hänellä oli kaveriporukka mukana, ja minä olin kiinni surffileirin aikatauluissa. Näimme kuitenkin joka hetki aina kun se vain oli mahdollista. Ne hetket tuntuivat siltä kuin olisimme olleet kauemminkin yhdessä, tunteneet toisemme jo pitkään, niin helppoa ja luonnollista se oli. Mutta aika loppui kesken. Vielä lopuksi hän jopa muutti matkasuunnitelmiaan, jotta sai viettää kanssani viimeiset päivät ennen kotiinpaluutaan. Kun hän lähti, tuntui kuin elefantti olisi istahtanut rintakehäni päälle. Yritin vakuutella itselleni, että nopeastihan se unohtuu, tälläinen tyhmä lomaromanssi, kun katselin hänen loittonevaa selkäänsä ja tunsin vielä hänen käden lämmön kämmenpohjassani. Mutta ei unohtunut. Ei Gilin saarilla ollessani, ei Bruneissa, ei Filippiineillä. Ei vielä Vietnamissa tai Cambodzassakaan. Olimme yhteydessä päivittäin, kokoajan pitkin päivää, aina kun vain minulla nettiyhteydet toimivat ja hänellä arkikiireet antoivat myöten. Illalla menin nukkumaan lähettäessäni hänelle päivän viimeisen viestin, ja aamulla herätessäni kännykän näytölle oli ilmestynyt punaisia sydämiä.

Huomasin miettiväni, että mitä jos muuttaisinkin matkasuunnitelmiani, ja palaisin hänen perässään Australiaan, hänen kotimaahansa, jossa hän oli jo kiinni arjessaan. Saisimme tilaisuuden nähdä uudelleen ennen kuin palaan Suomeen. Päivä päivältä minusta vain tuntui enemmän siltä, että tämä kortti olisi katsottava tai muuten kotiin palatessani saattaisi alkaa harmittamaan. En ikinä haluaisi elää mitä jos -elämää. En varsinkaan silloin, kun minulla olisi mahdollisuus poistaa jossittelu. Täällä Kaakkois-Aasiassa olisin ainakin lyhyemmän lentomatkan päässä jos ei muuta. En ollut osannut kuvitellakaan, että joku ihminen saisi minussa aikaan tällaisen muutoksen – matkailu, jota yli kaiken rakastan, olikin yhtäkkiä sivuseikka. Olin valmis heittämään tulevat seikkailut syrjään ja lähtemään seikkailemaan tunteiden syvissä viidakoissa, mikä oli minulle uutta. Aiemmin en todellakaan olisi ollut tällaiseen valmis, minähän olin aina se, joka juoksi karkuun, ja nyt olinkin valmis juoksemaan tunteiden perässä. Uusi omituinen, lähes jo unohtamani, mutta silti niin kiehtova tunne, oli vallannut mieleni.

Lopulta olimme siinä vaiheessa, että vaihdoimme ajatuksia siitä, millaista meillä olisikaan Australiassa, kun tulisin sinne vierailulle, ja mitä tekisimmekään sen jälkeen. Voisiko juttu toimia välimatkasta huolimatta. Vaikka en halunnut mennä asioiden edelle, niin välillä olin innoissani kaikesta uudesta ja välillä minua pelotti pahemmin kuin koskaan, mitä edessä voisi ollakaan. Olisiko se jotain maailman ihaninta, vai olisiko se kamala pettymys, jossa olisi nieleskelemistä.

Mutta kun kuukaudet menivät eteenpäin, huomasin hänen muuttuvan jotenkin etäisemmäksi. Vieläkin hän sanoi haluavansa nähdä minut uudelleen, mutta vaistosin, että jotakin oli muuttunut. Hän ei pystynyt enää tarjoamaan kysymyksiini niitä vastauksia, mitä olisin toivonut ja kaivannut erillään ollessa. Ehkä se juuri näissä lomaromansseissa onkin se mahdottomuus, kun reissussa ollessa tapaa. Toisen matka jatkuu, ja toisen palatessa kotiin, arki vie mennessään. Elämät kulkevat erilleen.

Huomasin ensin sättiväni itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan ollut, ja kuvitellut, tai ainakin toivonut, tässä olevan aineksia enempäänkin. Mutta sitten tajusin jotain mullistavaa: hetkinen, olin ensimmäistä kertaa sitten viiden vuoden takaisen, elämäni uusiksi laittaneen eron jälkeen valmis ajattelemaan jotain vakavampaa ihmissuhdetta – tai ainakin antamaan sille mahdollisuuden. Huomasin, että nyt vihdoinkin olin ollut valmis avaamaan sydämeni jollekin uudelle, siitäkin huolimatta, että se voi satuttaa. Ei siinä ole mitään tyhmää, että laittaa itsensä likoon ja on valmis rakastumaan. Päinvastoin. Jos ei muuta, niin tämä matka ja ihmissuhdekokemus sen minulle opetti. Vihdoinkin olen valmis – vaikka ne lentoliput Australiaan jäivät tältä erää varaamatta.