Kun vuosia sitten mietin ensimmäisen kerran matkaa Mongoliaan, tuli minulla ensimmäisenä mieleen sen laajat arot ja siellä vapaana laiduntavat mongolianhevoset sekä paikallisten asuttamat jurttaleirit maaseutujen karuissa oloissa. Silloin minusta kaikki tuntui kovin eksoottiselta, kaukaiselta, mutta nyt tätä reissuani suunnitellessa oli minulle selvää, että jos Mongoliaan kerta menen, haluan ehdottomasti kokea edes ripauksen tuota aiempaa mielikuvaani. Ehkä paikan päällä todellisuus olisi erilainen kuin mielikuvissani, mutta se selviäisi vain matkustamalla ja kokemalla.
Niinpä pääkaupunkiin Ulan Batoriin päästessäni aloin kyselemään majapaikastani vaihtoehtoja parin päivän seikkailumatkalle johonkin maan luonnonpuistoista. Pienen retkien ja tour-järjestäjien vertailun jälkeen valitsin lopulta kohteekseni Ulan Bataria lähimmän Gorkhi-Terelj luonnonpuiston, sillä jo sinnekin teiden huonosta kunnosta johtuen matka-aika voisi venyä useampaan tuntiin. Jos minulla olisi ollut useampi viikko viettää Mongoliassa, olisin ehdottomasti halunnut päästä kokemaan myös Gobin autiomaan, mutta nyt pääsisin sentään ainakin haaveilemalleni hevosratsastusvaellukselle Mongolian aroille.
Kohti luonnonpuistoa
Seuraavana aamuna majapaikkani aulassa minua oli vastassa pitkä parikymppinen pojankloppi, joka esittäytyi oppaakseni ja hymyilevä vanha herra, joka toimisi taas kuskinani näiden päivien ajan. Gorkhi-Terelj luonnonpuistoon voisi tehdä myös järjestetyn turistiturneen pelkänä päiväretkenä, mutta koska halusin päästä syvemmälle luonnonpuistoon ja viettämään aikaa paikallisen perheen jurttakodissa, oli oman oppaan ja kuskin (jeepin kera) palkkaaminen itselleni sopivin ratkaisu – siitäkin huolimatta, että yksinmatkailija pulitti reissusta lähes saman hinnan kuin jos autoon olisi tullut 1-2 tyyppiä lisää.
Ajelimme parin tunnin matkan läpi pölyisien kylien ja kumpuilevien peltomaisemien. Kun pääsimme luonnonpuiston porteille, sain kuulla, ettemme voisikaan jatkaa matkaa pidemmälle tällä autolla, sillä läheinen joki oli tulvinut niin paljon, että siitä yli ei nelivetojeepilläkään pääsisi. Joten jäimme odottelemaan paikallista perhettä tulemaan meitä vastaan, lähinnä auttamaan ruokatarvikkeiden kantamisessa, sillä veimme samalla perheelle majoitukseni aikaiset elintarvikkeet, joista kokkailtaisiin ruokaa koko porukalle. Jossakin vaiheessa paikalle askeltikin perheen parikymppinen poika nahkasaappaissaan ja nappasi ruokalaatikon syliinsä. Hän kertoi perheen isän päässeen heidän autollaan tulva-alueen toiselle reunalle, joten emme joutuisi patikoimaan kokonaan tätä useamman kilometrin matkaa kantamuksinemme. Tulva-alueelle oli rakennettu jos jonkinlaista siltaviritystä, joista huterin oli vain parista riusta rakennettu ylityskohta, mutta niin vain pääsin kuivinjaloin autolle, johon lastasimme tavarat ja survouduimme kaikki 5 henkeä kyytiin.
Lounasta jurttaleirissä
Kun pääsimme perheen kotileiriin, huokaisin helpotuksesta – en matkaväsymyksestä vaan siitä, olin vähän jännittänyt, kuinka turistinen paikka mahtaisikaan olla, mutta onneksi turhaan. Perheellä oli itsellään käytössä 2 jurttatelttaa ja 2 muuta telttaa he käyttivät matkalaisten majoittamiseen. Parin sadan metrin päässä näkyi naapurin yksinäinen teltta, mutta muuten avarat ruohikkomaisemat olivat tyhjää täynnä. Jos ei vapaana laiduntavia hevosia, lehmiä ja lampaita lasketa. Leirin vieressä solisi pieni joki ja sitä reunustavien puiden katveessa varjossa nuokkui pari perheen hevosta. Sain kuulla, että perheellä oli yhteensä 9 omaa hevosta ja niiden lisäksi useampia lehmiä.
Vein päiväreppuni omaan jurttaani, joka oli varustettu neljällä sängyllä ja kamiinalle kylmiä öitä silmällä pitäen, ja en voinut olla ihastelematta jurttatelttojen käytännöllisyyttä – kuvitella, että hetkessä näppärät miehet purkaisivat teltan kasaan ja siirtäisivät sen paremmille laidunmaille kooten sen parissa tunnissa tismalleen samannäköiseksi. Leirin paikkaa kuulema muutetaan noin 2-4 kertaa vuodessa riippuen sääoloista. Nyt kesällä jurtat olivat lähempänä jokiuomaa, mutta talveksi perhe muuttaisi vuorien katveeseen, sillä niiden rinteet suojaisivat leiriä pahimmalta tuulelta ja tuiskulta. En kuitenkaan ehtinyt pitkään pyöriä jurtassani, kun perhe kutsui minut välipalalle tai myöhäiselle lounaalle.
Siirryin heidän telttaansa, joka vaikutti olevan kuin olohuoneen ja keittiön yhdistelmä – kaminan päällä oli iso paistopiste ruuanlaittamista varten. Istahdin pienelle jakkaralle muovisella liinalla koristellun matalan pöydän ääreen ja eteeni kannettiin kulhollinen lämpimältä maidolta näyttävää juomaa. Oppaani kertoi sen olevan teetä, tai siis pääosin kuuma maitoa, johon oli laitettu ripaus teetä ja suolaa. Yllättävää kyllä, se maistui erinomaiselta matkustuspäivän jälkeen, ja siitä rohkaistuneena maistoin myös leivän päälle paikallista pehmeää juustoa. Ei ehkä suosikkini, mutta kuski kauhoi menemään minunkin edestä melkein koko juustolautasellisen hymy huulillaan.
Mongolian villihevosia
Seuraavaksi pääsinkin sitten tutustumaan perheen hevosiin ja suuntaamaan ratsastusretkelle perheen pojan ja oppaan kanssa. Sain alleni kimon ruunan, jonka nimi tarkoitti käännettynä sadetta. Kun nousin satulaan, minulle annettiin vielä ohjeeksi, että allani olisi nyt aito mongolianhevonen, jolla on oma tahto, eli minun ei kannattaisi yrittää alkaa sitä hirveästi komentelemaan. Hymähdin ajatukselle mongolian villihevosista, sillä tämä ruuna vaikutti olevan enemmänkin puolinukuksissa. Mutta kun kiristin ohjaksia ja opin sanomaan paikallisten hevosmiesten käskysanan, lähti polle paahtamaan eteenpäin aikamoista kyytiä. Hihkuin innosta ja selitin suuvaahdoten ratsastuskavereilleni, etten suinkaan ollut ensimmäistä kertaa hevosen selässä ja tämä ratsastusretki Mongoliassa oli ollut pitkäaikainen haaveeni. Jopa vuosi sitten tapaamani meedio näki näyssään minun laukkaavan hevosella pitkin Mongolian aroja, onneni kuulema löytyisi noista hetkistä. Ja eipä hän kyllä väärässä ollut.
Katselin lumoutuneena ympärillä näkyviä laajoja peltomaisemia, joiden takaa nousi peräjälkeen yhä useampia vuortenkumpareiden jonoja, joista osaa täydensivät Siperian taigavyöhykkeen eteläisimmät havupuulajien ryppäät. Mitä ylemmäs kumpareita kiipesimme, sitä upeammat näkymät edessä avautuivat. Siellä täällä näkyi muutamia valkoisia jurttatelttoja, mutta niitäkin enemmän vapaana laiduntavia hevosia. Pysähdyimme yhden kumpareen laelle viettämään lepotaukoa, ja siinä missä pojat ja hevoset ottivat rennosti, en minä voinut asettua paikoilleni, niin haltioitunut olin maisemista, etten tiennyt mihin suuntaan olisin katsonut. Kun laskeuduimme takaisin alas, jatkoimme matkaa läpi laajojen peltoaluiden, pujahtaen pienten metsäplänttien suojiin ja kahlaten solisevien jokien ja purojen uomien yli. Yhden isoimman puun ympärille oli viritetty kasoittain sinisiä nauhoja – shamaanin kolttosia kuulema. Mongoliassa nimittäin pääuskonnon buddhalaisuuden rinnalla harjoitetaan joillakin alueilla shamanismiä.
Yö jurtassa
Kolmetuntinen ratsastusretki tuntui kuluvan kuin hetkessä, ja kohta olimme takaisin jurttaleirissä – sopivasti auringonlaskun aikaan. Hevoset päästettiin vapaiksi pihalle laiduntamaan ja istahdin jurttani pihalle katselemaan ympärillä käyskenteleviä hevosia sekä vuorten taa painuvaa aurinkoa. Hevosista kantautui tasainen tyytyväinen rouskutus, kun ne ahmivat nurmikon pintaa. Välillä ne hörähtelivät toisilleen, ja välillä intoutuivat rapsuttelemaan toisiaan. Niitä katsellessa tuntui todella siltä, että tässä hetkessä oli hyvä olla, ei ollut kiire minnekään, ei painanut surut, huolet tai murheet. Täällä keskellä ei mitään, luonnon ja hevosten ympäröimänä, pystyin vihdoin aidosti pysähtymään nauttimaan käsillä olevasta hetkestä.
Kun aurinko oli jo hävinnyt horisontista ja tunsin kylmyyden värisyttävän kehoani, nousin ylös. Onneksi samantien sain kuulla, että perhe alkaisi juuri valmistaa mongolialaista perinneruokaa, joten jos tahtoisin tulla tätä katsomaan, olisi nyt aika. Jurtan ovelta vastaan leijahti kaminan savut, mutta huomasin sen tulevankin kaminan päälle asetellusta vesipadasta, jonne perheen isä laitteli tulikuumia kiviä vettä kiehuttamaan. Pataan lisättiin vuorotellen raakoja lihakimpaleita, sipuleita, porkkanoita, perunoita ja suolaa. Välillä joukkoon aseteltiin lisää kievenmurikoita keitoksen kypsymistä ylläpitämään. Noin tunnin päästä illallinen oli valmis. Ison annoksen jälkeen vetäydyin jurttaani sitä sulattelemaan ja odottelemaan, josko jurtan kamina lämmittäisi sisätilaa sen verran, että voisin nukahtaa. Vielä ennen nukahtamista piipahdin ulkosalla ihastelemassa täysikuuta ja kuuntelemassa pimeydestä kantautuvia aron ääniä. Hengitys höyrysi kuunvalossa. Lopulta kääriydyin kaikkiin vaatteisiini, makuupussiin ja vielä muhkean peiton alle, ennen kuin nukahdin jurtassani sikeään uneen.
No Comments