“It is not mountain we conquer but ourselves.”
Minulla on ollut jo jonkin aikaa mielessä yksi haave, joka ei ole jättänyt minua rauhaan. Olen pyöritellyt sitä mielessäni, välillä työntäen ajatuksen syrjään sen hulluuden takia, välillä taas palaten sitä pohtimaan. Pystyisinkö siihen? Olisiko minusta siihen? Kestäisikö kroppani? Entä henkinen kanttini? Mutta mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että enhän saa sitä koskaan tietää ellen yritä. Minun täytyisi laittaa itseni likoon ja testata rajojani, kokea se itse, se kaikki, mistä olen lukenut tarinoita ja katsonut lukemattomia videoklippejä. Nimittäin vaellus Himalajan vuoristossa Nepalissa.
Nyt ei kuitenkaan puhuta mistään päiväpatikoinnista vaan jopa 14 päivän mittaisesta rankasta vaelluksesta äärimmäisissä olosuhteissa, kun päivä päivältä noustaan yhä ylemmäs Himalajan vuoristorinteitä. Yksi vaihtoehto olisi kulkea klassinen Annapurnan vaellusreitti Pokharasta ja nähdä maisemien muuttuvan sademetsämäisestä kasvillisuudesta aina kalliosolien rosoisiin vuoristopolkuihin ja päätyen lopulta 4130 metrin korkeuteen lumihuippuisten vuorten maisemiin Annapurna Basecampiin. Toinen vaihtoehto on raadollisempi, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla kiehtovampi. Siinä lennetään ensin yhdelle maailman vaarallisemmista lentokentistä Luklaan 2860 metriin, ja aloitetaan sieltä pienten vuoristokylien läpi mutkitteleva rankka vaellustaival, joka vie lopulta järisyttävien vuoristomaisemien keskelle Everest Basecampiin 5280 metriin.
Annapurnan sanotaan olevan vaellukseltaan helpompi, sillä vaellus aloitetaan matalammalta ja näin kropalla on paremmat mahdollisuudet tottua vuoriston vähähappiseen ilmanalaan kuin Everestin reitillä, jossa pamahdetaan heti miltei 3000 metrin korkeuteen. Lisäksi Everestillä noustaan yli 5000 metriin, kun taas Annapurnassa jäädään 4000 metriin – sanomattakin siis selvää, että Everest on kropalle kaikin tavoin rankempi koettelemus. Mitä olen lukenut vaellustarinoita, niin Everest voi olla monelle liikaa ja aina silloin tällöin evakuointihelikopterit joutuvat noukkimaan vuoristotaudista kärsiviä vaeltajia takaisin matalampiin korkeuksiin. Annapurnan reitti kulkee kuitenkin pääosan ajasta vuoristosolissa, joissa lumihuippuisia vuoria näkee vain vilaukselta ennen viimeisiä vaelluspäiviä, kun taas Everestillä päästään miltei heti kulkemaan lumihuippuisten vuorten reunustamille karun kauniille vuoristopoluille. Ja mitä tarinoita olen kuullut näistä kahdesta vaellusreitistä, sanotaan Everestin olevan maisemiltaan ja kokemuksiltaan jollakin tavoin hengellisempi kuin Annapurnan.
Jos olisin huippu-urheilija ja valloittanut elämäni aikana patikointipolun jos toisenkin, vuorista puhumattakaan, tietäisin valitsevani heti ilman miettimistä Everestin, sillä kuten sanoin, jokin erikoinen voima siinä kiehtoo minua eniten. Mutta koska olen tehnyt elämäni ensimmäisen ja viimeisen pidemmän päivävaelluksen vuosi sitten Uudessa Seelannissa, enkä ole sen jälkeen paljoa kuntoani kohottanut, pelkään, ettei kroppani kestäisi Everestin rasitusta ja joutuisin jo ennen vaelluksen puoltaväliä palaamaan lähtöpisteeseen uupuneena. Puhumattakaan rikkinäisistä polvistani, joille juuri kiipeäminen ja laskeutuminen on kaikista pahinta rasitetta. Tai puhumattakaaan kroonisesti tukkoisen nenäni aikaansaamista hengitysvaikeuksistani, jotka vain korostuvat ohuessa vähähappisessa ilmanalassa korkealla vuoristossa. Tästä sainkin pientä esimakua Boliviassa, jossa viivähdin Andien vuoristossa yli 4000 metrissä ja jo alemmilla korkeuksilla saatoin herätä keskellä yötä haukkomaan henkeä paniikissa.
Mutta silti ajatus Himalajan vuoristovaelluksesta ei jätä minua rauhaan. Ja mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että en halua lähteä Nepaliin vain nähdäkseni vilauksen vuoristosta, vaan haluan lähteä sinne laittamaan itseäni likoon, saavuttamaan jotakin, tekemään jotakin, mitä en ole aiemmin tehnyt. Se ei ole pelkästään maisemat, mitä lähden hakemaan, eikä myöskään pelkkä fyysinen urheilusuoritus, johon haluan itseni haastaan, vaan ennen kaikkea se on jonkinlainen henkinen matka, joka minun vain täytyy tehdä. Haluan nähdä mihin pystyn. Ehkä palaan takaisin Suomeen pettyneenä siitä, ettei minusta ollut vuorien valloitukseen, tai ehkä sittenkin pystyisin tekemään sen ja pääsisin basecampin telttaleiriin näkemään maailman korkeimpien vuoristohuippujen edessä liehuvat värikkäät buddhalaiset rukousliput ja kuulisin tuulien kuiskivan korviini myötätunnon mantraa – om mani padme hum.
“Because in the end, you won’t remember the time you spent working in the office or mowing your lawn. Climb that goddamn mountain.”
Mutta kumpi valita? Annapurnan reitti vai Mount Everestille johtava reitti? Ennen matkan päätöksentekoa, reitistä puhumattakaan, minun täytyy kuitenkin vielä selvittää omasta terveydentilastani asia jos toinenkin. Mutta jos (ja toivottavasti kun) lääkärit ja fysioterapeutit näyttävät vihreää valoa, minun täytyy aloittaa sinnikäs treenaaminen, jotta olisin askel askeleelta lähempänä unelmani saavuttamista.
Jos olet tehnyt Himalajan vaelluksen, kuulisin aivan äärettömän mielelläni kokemuksista sekä kaikista mahdollisista vinkeistä niin valmistautumisen kuin itse vaelluksenkin suhteen – eli laitathan viestiä tulemaan!
Ps. Postauksen kuvat ovat Andien vuoristosta Boliviasta ja Uuden Seelannin Franz Jozefin jäätiköltä.
23 Comments
TT
10.5.2018 at 20:38Mä suosittelen Three Passes -trekkiä, jos haussa on monipuolinen vaellus ja on aikaa käytettävissä. Kerron tästä mielelläni lisää, jos on tarvetta.
Reetta / Matkasto Live Blog
10.5.2018 at 20:48Olen tehnyt neljä eri trekkiä Nepalissa, mutta Everestin alueella en vielä ole käynyt (syynä kalliit lennot alueelle ja ajanpuute – mulla ei ole yleensä yli kahta viikkoa aikaa, ja lentojen peruutusten vuoksi aikaa on hyvä varata muutama varapäivä ennen kansainvälisiä lentoja). Annapurnan alueesta olen tykännyt tosi paljon – Annapurna Circuit (tai mitä siitä nyt nykyään on jäljellä) oli sekä maisemallisesti että kulttuurillisesti upea. Annapurna Base Camp pelkästään ehkä hiukan yksitoikkoinen, kun suurin osa reitistä menee syvän laakson pohjalla, mutta jos siihen yhdistää esim. Poon Hill -reitin niin saa hyvin vaihtelua ja lisää vuorimaisemia. Viimeisin tuttavuus viime tammikuussa oli Mardi Himal -reitti, jonka voi hyvin yhdistää ABC:iin tai Poon Hilliin. Logistiikka Annapurnalle on aikataulullisesti luotettavampi kuin Everestille. Jos sulla on kolme viikkoa aikaa eikä kalliit lennot pikku pikku koneilla hirvitä, valitsisin Everestin. Jos taas haluat hiukan edullisemman reissun tiukemmilla aikataulurajoitteilla, suosittelen Annapurnan aluetta.
Mikko Posio
12.5.2018 at 12:13Hei.
Kävin keväällä 2017 vaeltamassa Annapurnalla, tarkoituksena mennä Base Camp:n asti. Se ei onnistunut liiallisen lumisateen takia, mutta Himalaja nimiselle majalle asti vaelsimme. Mitä itse huomasin, alaspäin kävely oli paljon vaikeampaa, se sattui jalkoihin enemmän. Eli kannattaa kokeilla mäkitreeniä ennen matkalle lähtöä, tai kävellä lyhyempi päivä matkoja. Olin vaeltamassa maaliskuun alussa, ihan alkusesongissa ja hyvää siinä oli vähäiset turistimassat, huonoa lumisade. Matkakohteena Nepal oli hyvä, menen sinne joskus toistekin, toivottavasti. Kirjoitin matkasta blogia ja se löytyy täältä. https://maailmaataviksensilmin.wordpress.com/
Frida Ingrid - Ikimatkalla
13.5.2018 at 16:45Huhhuh, mitä suunnitelmia! 🙂 Kuulostaa todella upealta. Uskon, että pystyt siihen varmasti, ellei esteeksi muodostu jokin tavallaan sinusta riippumaton seikka, kuten vaikka tuo tukkoinen nenä tai vuoristotauti. Tosi hurjaa, ja pakko nostaa hattua, että itse en usko, että uskaltaisin vaeltaa ensinnäkään noin korkealla, mutta myöskään niin askeettisissa ja karuissa olosuhteissa. Todella innolla jään kuitenkin odottelemaan jatkotarinoitasi aiheesta, ja että mihin vaellukselle lopulta päädyt! 🙂
http://www.rantapallo.fi/fridaingrid/
Sandra
14.5.2018 at 07:08Siis itseäni kiehtoisi Everest tietenkin enemmän, mutta sanoisin, että ehkä jos testaisit ensin kuntoasi Annapurnan vaelluksella, ja sen kokemuksen perusteella suunnittelet sitten Everestin ensi vuodeksi? Tai sitten jätät Everestin välistä liian vaikeana, ja toteat, että toinen vaellus riitti sinulle 🙂
Pirkko / Meriharakka
14.5.2018 at 13:07Itse en ole vuorille nousemisesta haaveillut, sillä ajatus vuoristotaudista tökkii. Sain oireita jo Cuscossa, joka on sentään vaan jossain 3 kilometrissä. Ovelaa näissä vuorille nousuissa on myös sherpojen osuus – siinä missä satunnaiselle turistille se lasketaan saavutukseksi, niin sherpat tekevät matkan monta kertaa kuukaudessa, mutta sitä ei kai lasketa erityiseksi saavutukseksi. Mutta ehkä sopeutuminen tuohon kaikkeen onkin se avain.
Mene Everestille, sillä Annapurnan Basecampiinhän voi tehdä vaikka tutustumisretken helikopterilla, kuten yhteinen maailmanmatkaajaystävämme Patrik juuri näytti tehneen 🙂
Katariina
15.5.2018 at 22:03Vinkkejä en osaa valitettavasti antaa, mutta Nepalin vuoristomaisemat houkuttelevat kyllä minuakin. Maisemat ovat kuvien perusteella vaan niin käsittämättömän upeita siellä. Vuoristotaudista minäkin varmaan stressaisin aikalailla, sillä jo kolmessa kilometrissä tunnen korkeuden selkeästi kropassani, vaikka mistään vuoristotaudin oireista en olekaan kärsinyt.
Eeva / Eevagamunda-blogi
15.5.2018 at 22:33Hienoja, hurjia ja jotenkin inspiroivia suunnitelmia! Tollainen suuri sisäinen polte on minusta yksi hienoimpia asioita ja voimia elämässä. Sinuna yrittäisin toteuttaa unelmaasi! (Tietenkin lääkäirin jne. luvalla.) Enkä toisaalta noita sun aiempien reissujen vuoristokuvia katsellessa ihmettele yhtään, miksi vuoret vetävät puoleensa. Minusta ei silti olisi noin extreme-vaelluksille. Tyydyn patikoimaan täällä Andalusiassa lähivuorillamme. (Onhan meillä sentään alle parin tunnin ajomatkan päässä yli 3 000 metriin kohoava Sierra Nevada.) 🙂
htps://eevagamunda.com
VEERAPIRITA / AURINKORASVAA JA ALOE VEERAA
16.5.2018 at 15:12Huikeita suunnitelmia tulevaisuuteen siulla Anna-Katri! Miulla ei ole mitään vinkkiä antaa tähän, tulin vain itse haaveilemaan myös vaelluksesta. Jos kuntoni olisi niin hyvä, että selviäisin Everstille niin valinani olisi se. Tällä hetkellä siitä varmaan voi vain haaveilla. :’D
Sandra / Terveiset päiväntasaajalta
17.5.2018 at 08:54Mahtavia juttuja! 🙂 Toivottavasti saat toteutumaan tuon Everest suunnitelman! Se kuulostaa kyllä melko jännittävältä. Haluaisin kovasti Nepaliin, mutta kuulun juuri siihen porukkaan joka haaveilee näkevänsä vuoret ja hieman haikkailevansa 😀 Käytiin pari vuotta sitten trekkaamassa Mount Rinjanille (3726m) ja sekin oli jo mulle toooodella fyysinen koettelemus. Liikunnasta maastossa tai salilla käymisestä ei ollut suurta apua 😀
Anna | Muuttolintu.com
19.5.2018 at 10:14Miun mies on tehnyt tuon Annapurnan ja on kertonut siitä paljon, ja sen perusteella oon miettinyt, että meikäläistä ei sinne kyllä saisi lähtemään. Mutta en ookkaan kovin innokas vuorikiipeilijä. Sen oivalsin viimeistään vuoristotautisena Bhutanissa, aika hirveä kokemus. Voisin ehkä käydä Everest Base Campillä autolla Tiibetistä, muistaakseni yli 5000 metrissä, sekin on kuulemma mahdollista 🙂 En sitten tiedä, saisko siitä ihan samanlaista saavutuksen tunnetta 😀 Mutta jään mielenkiinnolla seuraamaan koitosta!
Anna | Muuttolintu.com
19.5.2018 at 10:19Miun mies on tehnyt tuon Annapurnan vaelluksen ja juttujen perusteella oon miettinyt, että meikäläisestä ei siihen olisi. Mutta en ookkaan mikään vuorikiipeilijä. Sen huomasin viimeistään vuoristotautisena Bhutanissa, hirveä kokemus. Voisin ehkä käydä Everestin Base Campillä yli 5000 metrissä Tiibetistä autolla, sekin on kuulemma mahdollista. Tosin siitä ei varmaan saisi ihan samanlaista saavutuksen tunnetta, ja sitä kai sillä vuorten valloituksella yleensä haetaan. 🙂 Tsemppiä koitokseen, jään mielenkiinnolla seuraamaan!
Laitoin tän kommentin jo toista kertaa kun en tiedä menikö läpi, toivottavasti ei tullut tuplana.
Sonja | FIFTYFIFTY
19.5.2018 at 17:03Mä olen ajatellut tuota Annapurnaa, se on tuntunut aloittelijaystävällisemmältä ajatuksena. Mutta en ole todellakaan näin pitkällä omissa pohdinnoissani kuin sä. Uskon kyllä, että myös Annapurna tarjoaa uskomattomia elämyksiä, vaikka toki Everest on aina Everest. Kiinnostaa kyllä kuulla, millaista kuntoa patikoijalta tosiaan vaaditaan. Mielenkiinnolla odotan, miten tämä unelma alkaa kehittyä toteen. 🙂
Outi / Maa Quzuu
19.5.2018 at 21:52Mä olen tehnyt Nepalissa Langtang Valley Trekin, joka on kaiketi ihan pieni kakunpalanen noihin isompii vaellusreitteihin nähden. Mutta se oli mulle riittävä, sillä nimenomaan munkin polvet laskeutumisvaiheessa ilmoittelivat sen verran viheliäästi olemassaolostaan, että luulenpa ettei minusta olisi noille vaativimmille vaelluksille. Mä olen ollut aina aika hyväkuntoinen, mutta siltikin sain lieviä vuoristotaudin oireita. Nekin tosiaan pelottavat, mutta ainahan tuolta korkeuksista pois pääsee. Meidän seurueesta yksi joutuikin lähtemään helikopterilla alas. Niin menivät pahaksi oireet. Mutta ehdottomasti kannattaa lähteä, jos suinkin on mahdollisuus, terveys kestää ja sisua riittää. Ovathan nuo niin uskomattomia kokemuksia!
TT
20.5.2018 at 20:57Vuoristotauti ei liity millään tavalla ihmisen kuntoon, vaan kyse on vain siitä, miten hyvin keho sopeutuu korkeaan ilmanalaan ja vähenevään happeen.
Hyvän kunnon tuoma etu vuorilla on se, että voi nauttia matkasta siinä, missä huonommalla kunnolla varustetun vaeltajan energiat menisivät poluilla ponnistelussa. Hyvälläkin kunnolla vuoristossa on raskasta, mutta on iso ero taittaa matkaa sillä tavalla, että “on raskasta” kuin että matkanteko olisi pelkkää selviytymistä.
Heta
20.5.2018 at 09:00Hei mahtava suunnitelma. Ootko kattonut kuitenkin myös noiden kahden ulkopuolelle? Tuolta kun löytyy vuoria niin monia niin voisit varmasti löytää myös sellaisen joka on huippuisa mutta vähemmän kuluttava. Annapurnan varjossa asuneena se on kyllä kaunis vuori. Mutten koskaan noussut sen päälle joten siitä en tiedä. Hauskaa reissua ja toivottavasti unelma toteutuu tänä vuonna! ??
Lotta-Maaria / delfiininselassa
21.5.2018 at 13:58Huikean kuuloinen suunnitelma! Aloin melkein itsekin kiinnostua Himalajan alueesta tämän kirjoituksen jälkeen. Varmasti vastisi etukäteistreeniä. Everestin ja Annapurnan väliltä valitsisin varmaan jälkimmäisen juuri tuosta vuoristoilmaan tottumissyystä.
KLM
28.5.2018 at 22:43Olis kiva kuulla mitä ajatuksia nämä kommentit herätti, jos herätti, ja tulitko reissun suhteen johonkin tuloksiin. Musta on vähän mälsää, että pyydetään kommentteja, joihin ei koskaan vastata.
Anna-Katri
29.5.2018 at 08:09Moikka, ehditköhän vielä lukea uusimman postaukseni, jossa tätä aihetta avaan? 🙂 Päätöstä en tosiaan ole vielä pystynyt tekemään, vaikka kaikki kommentit olenkin huolella käynyt läpi.
Petrus
18.1.2021 at 12:59Nepalissa vaeltamiseen ei tarvitse mitään maratoonarin kuntoa, jos pystyy Suomessa kävelemään päivittäin noin 15 kilometriä vaikeuksitta valitsemansa kokoisen repun kanssa (jos kantajat, niin 5kg, jos ei, niin 15kg) ja polvet ovat OK, niin kyllä maastoon uskaltaa lähteä.
Vuoristotauti on eri asia kuin se, että ohut ilma alkaa tuntua. Kaikkien suorituskyky heikkenee ohuessa ilmassa ennen kuin siihen on tottunut (minkä tottuu). Taipumus vuoristotautiin on yksilöllistä, osa sopeutuu nopeasti, osa hitaammin, osa ei ollenkaan (n. 15% ei pääse yli 4000m). Hitaasti sopeutuvan on edettävä hitaammin ja tarkkailtava vointiaan. Everestin alueella toimii pelastushuijaus, jossa trekkaaja pelotellaan sairaaksi tai sairastutetaan tahallaan, ja sitten kiidätetään alas sairaalaan helikopterilla ja pidetään sillä vankina 4 päivää a 1000$ päivä. Keskimääräinen lasku vakuutusyhtiöllä on yli 20000$, josta opas saa noon 1500$ siivun. Siinä missä 30 vuotta sitten pelastettiin 75/100000 vaeltajaa, nyt “pelastetaan” 3500/100000, vaikka reitti ei ole muuttunut yhtään sen vaarallisemmaksi.
Olen vaeltanut Nepalissa 10 kertaa vuodesta 1984 alkaen, viimeksi 2018 4 viikkoa, polkuaikaa kertynyt yli 10 kuukautta. Jos kokeneen neuvot kiinnostavat, niin viestiä osoitteeseen arkienkeli (taksamerkki) gmail piste com.
Anna-Katri
14.2.2021 at 09:49Noille vaelluksille polvieni kunto ei olisi tuolloin vielä riittänyt, mutta nyt varmastikin tilanne olisi toinen ja pystyisin matkan/rasituksen puolesta vaelluksen tekemään. Tuo korkeus sitten tuo ne omat haasteensa vaellukseen, eikä välttämättä voi etukäteen tietää kuinka oma kroppa reagoi. Kun olin Intian Himalajalla, silloin mentiin vain autolla jopa 5000 metriin, ja osa kyydissä olleista sai sellaisia oireita, että täytyi hakea lisähappea armeijan tukiasemalta. Itselleni ei onneksi mitään rajumpaa tuolla (tai Bolivian Andeillakaan) tullut, mutta varovainen näissä saa olla.
Ja kiitos, täytyypä laittaa mieleen, jos ja kun joskus olen Nepaliin vaellusta suunnittelemassa. Itseasiassa olen katsellut myös kuvia ja videoita Mera Peakin valloituksesta, siitä olisi kiinnostava kuulla lisää.
Petrus
31.1.2023 at 12:11Jos Meralla haluaa käydä, niin se kannattaa yhdistää Everestin perusleirissä käyntiin, joka toimii akklimatisointina Meralle kapuamisessa. Kaupallisten Meran “retkikuntien” onnistumisprosentti on vain 53% johtuen siitä, että reissut ovat lähes aina liian lyhyitä kunnollisen akklimatisoitumisen kannalta. Hyvin akklimatisoituneena huipulle kävely on halppoa, iteltäni meni Mara La:n solasta vain 4 tuntia huipulle ja alas 2, kun tyypilliset retket käyttävät samaan kaksi päivää (ja silti vain puolet huipulle!!!).
Nykyään ei enää tarvitse järjestää kiipeilyä Kathmandussa ennen lähtöä ja maksaa opasta koko reissulle. Menee vain vuoren juurelle vaikkapa EBC:ssä käytyään ja ostaa kiipeilypaketin sieltä, varusteineen. Imja Tse eli Island Peak noin 6-800€, Mera hiukan enemmän. Koko reitillä myös Meralle on kattava majataloverkosto.
Anna-Katri
13.3.2023 at 13:55Kiitos todella paljon tästä vinkistä! Ehdottomasti edelleen on mielessä tämä haaveilemani vaellus. Tosin olen alkanut kallistumaan Kilimanjaron suuntaan näin ensimmäiseksi vuoristovaellukseksi. Ehkä sen jälkeen jos innostun, niin voisi tehdä juuri tuollaisen Everest Base Camp + Mera yhdistelmän.