Onko Pohjois-Koreaan menijöitä, juna lähtee justiinsa

Hyppään Pekingissä Dandongiin menevään junaan aikaisin aamulla. Reilun kuuden tunnin junamatka tänne Kiinan itäosissa sijaitsevaan kaupunkiin kuluu lähinnä lukien ja nuokkuen, välillä ohi vilahtelevia maisemia katsellen. Junamatkan aikana en oikein tiedä mitä ajatella ja yritän jotenkin sivuttaa mieleen pulpahtelevat ajatukset seuraavasta matkakohteestani. En nimittäin ole menossa Dandongiin sen itsensä vuoksi, vaan seuraavana aamuna jatkaisin matkaa Kiinan naapurimaahan Pohjois-Koreaan. Dandong nimittäin sijaitsee aivan Pohjois-Korean rajalla, ja sen raja-asema on ainut, jota kautta Pohjois-Koreaan voi maitse matkustaa.

Dandongissa tapaan osan matkaryhmästämme ja vierailemme Dandongin suosituimmalla nähtävyydellä – maat toisistaan erottavan Yalu-joen yli kulkevalla Yalu River Broken Bridge –sillalla. Tai oikeastaan sen puolikkaalla, nimittäin sillan Pohjois-Korean puoleisen osan amerikkalainen hävittäjä tuhosi vuonna 1950, eikä sitä koskaan ole rakennettu takaisin. Nyt Kiinan puoleisella sillalla pääsee kulkemaan aina maiden väliselle rajalle saakka, josta eteenpäin näkyy vain Pohjois-Korean puoleisen tuhoutuneen sillan tukipilarit. Mutta jos sillan jäänteet kuvaavat jotenkin osuvasti näiden kahden maan välistä eroa, pystyy sen näkemään omin silmin myös tarkkailemalla joen molemmin puolin näkyviä kahden eri maan maisemia. Näkymässä on valtava ero. Siinä missä Kiinan puolella maisemaa leimaavat korkeat vieriviereen rakennetut korkeat kerrostalot, nousee Pohjois-Korean puolelta puiden yläpuolelle vain muutama hassu rakennus, ja nekin nostokurjista päätellen rakennusvaiheessa (tai oikeastaan saattaneet olla jo useamman vuoden ellei vuosikymmenen). Kiinan puolella rannalla on elämää, turistit ja paikalliset nauttivat laskevasta ilta-auringosta, mutta Pohjois-Korean puolella rantaviivan on ottanut haltuunsa rönsyilevät vesakot. Vain yksi alkeellisen näköinen kalastajavene näyttää olevan liikkeellä, mutta heidänkin toimiaan varmasti tarkkaillaan tarkasti Pohjois-Korean toimesta – pohjoiskorealaiset eivät noin vain voi ylittää maansa rajoa.

Tällä hetkellä Pohjois-Korean henkireikä on tuon surullisen kuuluisan sillan viereen rakennettu uusi siltayhteys, sillä sitä pitkin maahan kulkee niin ruokaa ja tavaroita Kiinasta, mutta myös turisteja. Niin, Pohjois-Korea on yllättäen alkanut nousta kiinalaisten suosioon matkakohteena, sillä alhaisen hintatason vuoksi useat sadat kiinalaiset reissaavat sinne päivittäin lomamatkalle. Oppaamme kertoo, että parin viimeisen vuoden aikana Pohjois-Koreaan on noussut useita uusia hotelleja turismin myötä. Jotenkin tuntuu oudolle, että tämä yksi maailman suljetuimmista maista on avannut ovensa turismille, ja turistimäärät vain kasvavat vuosi vuodelta.

Matkaryhmämme muutaman tyypin kanssa puhumme sillalla pitkät pätkät siitä, mitä ajattelemme edessä seuraavina päivinä olevan, kun suuntaamme tämän joen yli Pohjois-Korean puolelle. Itseäni arveluttaa se, mitä pystymme maasta oikeasti näkemään – näemmekö todellista elämää, vai onko kaikki vain kulissia, jotenkin turisteille näytettäviä parhaimpia puolia maasta ja se oikea elämä on jossakin muualla. Samalla myös pohdin, onko moraalisesti oikein matkustaa tähän maahan, jota sen johtajat hallinnoivat diktaattorin otteella ja kansainvälisiin uutisiin kantautuu juttuja ihmisoikeusrikoksista ja paikallisten kurjasta elämästä. Toisaalta mielestäni on aina hyvä asia, että maan ovet avataan turismille, eikä eletä vain suljetussa yhteiskunnassa, mutta toisaalta kääntöpuolena on se, että kuka turistien rahat lopulta saa. Oppaamme kertoo osan menevän varmastikin maan johtajien pussiin, mutta turismin myötä myös yhä useampi paikallinen hankkii elantonsa siitä, mikä voi olla merkittävä ero aiempaan tilanteeseen verrattuna. Lisäksi hän kertoo, että samalla kun turistit oppivat matkallaan maasta edes hyppysellisen enemmän, kun asiat näkee omin silmin, siirtyy samalla vääjäämättä myös tietoa matkailijoiden kautta paikallisille Pohjois-Koreaa ympäröivästä maailmasta ja todellisuudesta. Myönnän itselleni jälleen kerran, ettei mikään tässä maailmassa ole niin mustavalkoista, mitä helposti ensin tulee ajatelleeksi.

Otan vielä viimeisen vilkaisun sillalta Pohjois-Korean puolelle, ennen kuin siirryn Dandongin hotellilleni valmistautumaan seuraavaan päivään. Saan itselleni matkatoimiston hankkiman Pohjois-Korean sinisen turistiviisumiläpyskän, joka tulee olemaan henkilökorttini seuraavien päivien aikana Pohjois-Koreassa, sillä rajan ylittäessäni luovutan passini maan virkailijoiden haltuun. Kuuntelen tarkkaavaisena oppaan perehdytystä seuraavien päivien ohjelmasta sekä maan muista muodollisuuksista. Seuraavana aamuna tapaisimme Dandongin juna-asemalla klo 9 ja siitä aloittaisimme noin 6 tunnin junamatkan rajamuodollisuuksineen kohti Pohjois-Korean pääkaupunkia Pyongyangia. Siinä missä kaikilla muilla aiemmilla matkoilla minulla on ollut jonkinlainen käsitys siitä, mitä matkakohde pitää sisällään ja mitä reissussa on odotettavissa, täytyy minun nyt myöntää itselleni, ettei minulla oikeastaan ole mitään käsitystä siitä, mitä seuraavat päivät pitävät sisällään tai millainen matkakohde Pohjois-Korea lopulta onkaan. Sekavin ajatuksin käyn nukkumaan, ja salaa myönnän itselleni ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin vähän jännittäväni edessä olevaa seikkailua tuntemattomaan.

Matkasta Pohjois-Koreaan tulen kirjoittamaan erillisen kattavan postauksen, jossa vastaan myös teidän Instagramin puolella esittämiinne lukuisiin kysymyksiin mm. matkan järjestelyistä ja hinnasta, valokuvaamisesta, paikallisten elämästä ja matkailijan rajoituksista maassa reissatessa. Lisää kysymyksiä saa toki esittää myös täällä blogin puolella!