Menu
Matkahetkiä

Silloin pelotti osa 2

Vähän aikaa sitten tein Instagram-tilini puolella pienen Q&A-session matkoihini ja matkailuun liittyen. Ja niistä lukuisista kysymyksistä mitä sain, selkeästi eniten kysyttiin seuraavia: Olenko joskus pelännyt matkalla ollessa? Mitkä ovat olleet pelottavimmat hetket? Eikö minua koskaan pelota matkailu? Mistä löydän rohkeuden matkustaa yksin pelottaviin kohteisiin?

Kollektiivisesti johdantona näihin kaikkiin kysymyksiin voin heti alkuun vastata, että todella harvoin nykyisin enää pelkään mitään matkoihin liittyvää. Matkojen sijaan pelkojeni aiheita nykyisin ovat lähinnä pienet linnut ja rakastuminen. Nimittäin mitä enemmän olen matkaillut ja kokemusta eri kohteista karttunut, sitä enemmän olen huomannut, että ne omat matkapelot liittyvät valitettavan usein omiin ennakkoluuloihin, niihin yksipuolisiin mielikuviin mitä meihin on iskostettu vaikkapa kyseisestä kohteesta valtamediassa. Usein nimittäin klikkiotsikoihin nostetaan aina ne kaikista kamalimmat huomiota herättävät tapaukset, ei niinkään sitä tasaista arkea ja normaaleja hetkiä. Eikä tilannetta useinkaan auta jos lähipiiristä ei löydy ketään enemmän matkaillutta, joka osaisi valaista asiasta – näin ollen vasta kun rohkaistuu lähtemään matkalle, voi oman kokemuksen kautta päästä näkemään ettei maailma ole niin musta-valkoinen kuin saatamme kotipoteroistamme käsin ymmärtää. Tämä jos mikä hälventää ajan kanssa niitä omia matkoihin liittyviä pelkoja. 

Toinen seikka, minkä olen huomannut kummasti kumoavan omia etukäteispelkojani on ehdottomasti asioista selvää ottaminen. Liittyipä se sitten yleisesti matkakohteen poliittiseen tilanteeseen, kulttuuriin ja ominaispiirteisiin, tai sitten reissusuunnitelmien yksityiskohtiin vaikkapa siitä kuinka päästä lentokentältä majapaikkaan ja mistä napata luotettava kuski tai opas reissulle. Ainakin omalla kohdallani näistä etukäteen selvää ottamalla reissukohteeseen matkustaminen ei jännitäkään enää niin paljon. Mitä useammin tätä on tehnyt, alkaa päästä jyvälle siitä, ettei matkailu ehkä olekaan niin vaarallista kuin meille kerrotaan, matkustimmepa sitten vaikka yksin naisina mitä erikoisempiin kohteisiin

Mutta en tietenkään väitä, etteikö minua koskaan olisi reissatessa pelottanut tai jännittänyt. Päinvastoin, varmasti noita hetkiä on ollut enemmän, mitä näin jälkikäteen muistan. Muutama vuosi sitten listailin niitä Silloin pelotti -postaukseen, mutta toki tuon jälkeen on tilanne jos toinen sattunut reissatessa. Joten päätin listata tähän muutamia uusia reissuhetkiä, jolloin saattoi pelko hetkellisesti hiipiä mieleen. 

Drone-isku Erbilin lentokentällä Irakissa

Olin matkalla lentokentälle Erbilissä, Irakin Kurdistanissa, kun lentokentän porteilla oli vastassa jättimäinen poliisipartio. He ilmoittivat, että lentokenttä on kiinni määrittelemättömän aikaa, eikä sinne pääsisi. Oppaani Karwan ohjasi auton sivuun, ja jäimme pohtimaan tilannetta. Pian poliisi koputti auton ikkunaan ja sanoi, ettei tähän olisi turvallista jäädä, joten jatkoimme matkaa palaten hotellille ja aloimme selvittää, mitä ihmettä lentokentällä oli tapahtunut ja miten pääsisin lennolle kohti kotia.

Pian selvisi, että Erbilin lentokentälle oli tehty drone-isku siellä sijaitsevan USAn armeijan tukikohdan liepeille ja sen seurauksena lentokentän pihamaa oli tulessa. Hetken päästä saimme kuitenkin uutta tietoa, että nyt uutisissa oli näkynyt lentokentälle jälleen pääseviä ihmisiä. Niinpä päätimme lähteä taas paikan päälle katsomaan tilannetta. Ja toden totta, lentokenttä oli taas auki. Kuljin viiden turvatarkastuksen läpi niin nopeasti kuin pääsin, mutta en siltikään ehtinyt lennolle. Jouduin jäämään lentokentälle check-in porteille yöksi ennen saamaani seuraavaa lentoa.

Siinä lentokentän penkillä nuokkuessani kävi kieltämättä mielessä, että mitä jos drone-lennokkeja ajettaisiin uudelleen päin lentokentän rakennuksia. Pelkoani tyynnytti ajatus siitä, että isot lentoyhtiöt Turkish Airlinesista Qatar Airwaysiin operoivat kentällä lentoja kuin mitään ei olisi tapahtunut ja paikalliset sanoivat, että nämä iskut eivät ole mitään uutta. (Samalla myös mietin, että mitenhän Helsinki-Vantaalla toimittaisiin vastaavassa tilanteessa…)

Tuntematon vieras Azerbaijanin Bakussa

Olin Azerbaijanin Bakun vanhassa kaupungissa yötä pienessä majapaikassa, kun aamuyöllä sikeän uneni keskeyttää karmiva ääni. Kohottaudun pystyyn sängyllä pimeässä huoneessa ja paikallistan minut herättäneen äänen tulevan rappukäytävästä huoneeni oven takaa. Joku yrittää epätoivoisesti vääntää oven lukkoa auki rynkyttäen sitä samalla ja huutaen vihaiselta kuulostavia sanoja ääneen. Kohta hän ottaa vauhtia ja hyppää ovea vasten. Olen kauhusta kankkeana, mikä hitto tämä tyyppi on joka yrittää huoneeseeni keskellä yötä. Sisuunnun ja menen ovelle, alan takomaan nyrkillä sitä ja huutamaan englanniksi, että mitä hittoa tyyppi yrittää säestäen lauseitani suomalaisella perkeleellä. Kohta rynkytys lakkaa. Kuulen askeleiden loittonevan. Tuon jälkeen kokeilen ainakin kolme kertaa oven lukon pitävyyttä ennen kuin menen takaisin nukkumaan. Uni ei kyllä tuon jälkeen heti tullut.

Talibanien solassa Afganistanissa

Kun varasin matkan Afganistaniin, oli ensisijaisena toivekohteenani Bamyanin buddhat. Vielä tuolloin Bamyaniin kulki maan sisäisiä lentoja Kabulista, mutta juuri ennen maahan saapumista sain kuulla, että paikallinen lentoyhtiö Kam Air oli keskeyttänyt lennot Bamyaniin määrittelemättömäksi aikaa. Jo silloin toukokuussa 2021, kun vierailin maassa, oli lennot enää se suositeltavin ja oikeastaan ainoa vaihtoehto matkustaa maan eri kaupunkien välillä turvallisesti, nimittäin jo tuolloin taliban oli alkanut valtaamaan maan syrjäseutuja lähestyen kaupunkeja. Useampien kaupunkien välillä olevat tieyhteydet olivatkin jo talibanin hallussa.

Paikallinen oppaani kuitenkin selvitti turvallisuustilannetta, ja lopulta kertoi olevan mahdollista matkustaa Bamyaniin myös maata pitkin. He huolehtisivat turvallisuudesta kaikin tavoin, mutta loppukädessä päätös tälle reissulle lähtemisestä oli minun. Keskusteluidemme jälkeen tein päätöksen, että haluan matkustaa Bamyaniin, olihan se ollut itselleni se suurin ajuri koko maahan matkustamiseen.

Niinpä yhtenä aamuna hyvin varhain lähdimme seurueen kera ajamaan kohti Bamyania. Edellä meni kaksi tiedusteluautoa selvittämässä, ettei reitillä olisi talibanien check pointeja. Noilla tarkastuspisteillä talibanit nimittäin keräsivät satunnaisesti tulleja ohi ajavilta autoilta, mutta samalla he myös tarkastivat, ettei autoissa ollut heidän mustalla listallaan olevia henkilöitä. Tuolle listalle kuuluivat niin maan silloisen hallituksen ja armeijan henkilöt, mutta sen lisäksi talibanit saattoivat mielivaltaisesti kidnapata länsimaalaisia sekä teloittaa maan vähemmistöryhmä hazaroiden edustajia. Eli tarkastuspisteille päätyminen ei ollut missään nimessä vaihtoehtona. Jos edellä ajaneet scoutit havaitsisivat mitään epäilyttävää, he olisivat yhteydessä meidän autoon ja jättäisimme matkan kesken.

Olimme liikkeellä pienellä ja kolhiintuneella toyotalla, jotta emme herättäisi huomiota. Kun lähestyimme solaa, jossa oli isoin riski talibanin tarkastuspisteille, pysähdyimme tien varteen tekemään viimeiset ajojärjestelyt. Minut siirrettiin auton etupenkiltä takapenkille, ja edellä olleesta autosta siirrettiin burqaan pukeutunut nainen automme etupenkille. Minut ohjeistettiin peittämään kasvoni niin täysin kuin mahdollista, ja olemaan katsomatta yhtään auton ikkunasta ulos, sillä jos joku solan kylien asukkaista näkisi länsimaalaisen, saattaisi hän huonolla tuurilla käräyttää seurueemme. Tuossa vaiheessa kirosin, etten ollut ostanut burqaa itselleni, sen alle kääriytyneenä olisi jotenkin ollut turvallisempi olo.

Emme ehtineet ajaa edes tuohon hämärään solaan, kun kuskini Ali sai puhelun ja samantien kaartoi auton tien viereen parkkiin. Kuulema edessä oli havaittu talibanien sijaan Afganistanin hallituksen joukkojen tarkastuspiste, johon emme myöskään halunneet joutua. Nimittäin he laittaisivat oppaani koville, miksi hän tuo tälle alueelle turistin ja voisivat käännyttää meidät takaisin. Tuolla hetkellä muistan kaiken hiljaisuuden keskellä tunteneeni ja ehkä jopa kuulleeni sydämeni nopean pamppailun. Yritin keskittyä hengittämään rauhallisesti. Tunti tienvierustalla kului ennen kuin saimme vapauttavan soiton, että tarkastuspiste oli poissa ja voisimme jatkaa matkaa. Käperryin takapenkille yhä pienempään mustaan myttyyn abayani ja huivini sisään. Istuin tunnin jos toisenkin kyyryyn painautuneena tuijottaen takapenkin jalkatilassa olevaa pientä kiveä herkeämättä, jotten vahingossakaan nostaisi katsettani ylös ja paljastaisi seuruettamme. 

Tappajahaiden seurassa Etelä-Afrikassa

Yksi suurimpia pelkojani ovat olleet lapsuuden tappajahai-kauhuleffoista tunnetut valkohait. Siihen kun lisätään pelkoni syvästä valtamerestä sekä ahtaanpaikan kammosta, on yllättävää kuinka onnistuinkaan pakottamaan itseni kohtaamaan nämä kaikki pelot samalla kertaa. Nimittäin maailmanympärimatkallani päätin ottaa härkää sarvista ja tehdä juuri niitä asioita, joita pelkäsin eniten.

Niinpä päädyin bookkaamaan päiväretken, jossa painuisin veden alle kalterihäkissä valkohaiden uidessa ympärillä. Kun kuljetusalus pysähdyi keskelle ei mitään ja häkki nostettiin esiin, panikoin. Kurkkuani alkoi kuristaa, en saanut hetkeen henkeä. Hysteerinen itku puski pintaan. Ensimmäisen 3 hengen ryhmän hivuttautuessa pieneen häkkiin, ja heidän lasketuessa veden alle, paniikki puski entisestään pintaan sitä katsellessani. En voisi koskaan mennä tuollaiseen tilaan, mikä ahtaanpaikan kammo ja tukehtumisvaara tuossa pienessä häkissä meren alla piileekään. Puhumattakaan paniikista, mikä voisi vallata mielen, kun ohi lipuu irvihampainen valkohai.

Sain kuitenkin jotenkin kasattua ajatukseni, ja pakotettua itseni kiinnittämään snorklausmaskin kasvoille ja pujahtamaan häkkiin. En tiedä, olenko koskaan pelännyt niin kuin tuolla hetkellä, kun räpiköin ensimmäisiä minuutteja haihäkissä. Lue lisää kokemuksesta tästä postauksesta.

Pää auki Kilimanjarolla Tansaniassa

Olin päivävaelluksella Kilimanjaron alarinteillä. Liikuimme pienessä ryhmässä, johon kuului itseni lisäksi 2 muuta vaeltajaa ja yksi opas. Olimme jo tulleet hyvän tovin rinteitä alaspäin, mutta loppuosan reitillä hämärä alkoi hiipiä sademetsän siimekseen, ja lukuisat juurakot ja kivet tekivät askelluksesta hankalaa. Yksi seurueessamme ollut jo kompuroi ja meinasi kaatua, mutta ihmeen kaupalla refleksini toimivat ja sain napattua hänet kiinni. Yritimme kävellä mahdollisimman rauhallisesti.

Kohta kuitenkin kuulin takaani valtavan läiskähdyksen, ja kun käännyin ympäri, oli yksi seurueestamme kaatunut maahan. Kun hän nosti päänsä ylös, näin heti, että hänen otsastaan suihkusi verta valtoimenaan. Hetkellisesti mielessäni kävi, että apua jos hänen elämänsä oli tässä. Hetki tuntui kuin suoraan jostakin kauhuleffasta. Mutta nopeasti aloin jotenkin vaistomaisesti toimimaan kun huomasin, että ryhmän mukana ollut opas lamaantui täysin. Hänellä ei ollut edes ensiapulaukkua mukana. Nostimme kaatuneen ylös istumaan. Pään kallistus taakse, jostakin kiristysside haavan ympärille. Sen virkaa sai toimittaa t-paita ja huivi. Jossakin vaiheessa opas sanoi, ettei sademetsän keskellä ollut kuuluvuutta hänen puhelimessaan, joten emme voisi hälyttää apua paikalle. Meidän tulisi kävellä. Minä ja toinen nainen tartuimme kaatunutta kainaloista kiinni, toista kättä pidin haavan kiristyssiteen päällä. Varovaisesti lähdimme kävelemään askel askeleelta.

Nuo metrit tuntuivat kilometreiltä, minuutit tunneilta kun keskellä sademetsää kävelimme isomman tien varteen. Siellä pysähdyimme odottamaan kuuluvuuden palaamista puhelimeen. Muistan kallistaneeni kaatuneen päätä jälleen taaksepäin ja painaneeni haavaa, toivoen täysillä että verenvuoto jo lakkaisi. Ja että kuljetus saapuisi mahdollisimman pian. Vihdoin jossakin vaiheessa kämäinen pakettiauto saapui paikalle, ja pääsimme lopulta lähimpänä olevaan piskuiseen kyläsairaalaan.

Sairaalassa olin edelleen kaatuneen apuna ja tulkkina ennen kuin hän pääsi hoitohuoneeseen ja hänen päätään alettiin tikkaamaan. Sillä aikaa kävin metsästämässä paikallisilta markkinoilta hänelle uuden teepaidan. Kun tulin takaisin, huomasin hoitohuoneen pöydän ja lattian peittyneen paksuun kuivuneeseen vereen. Tyyppi oli onneksi kuitenkin kunnossa ja ryhmämme pääsi jatkamaan matkaa. Illalla hotellilla en saanut unta. Tuo tapahtuma pyöri mielessäni yhä uudelleen, mielikuvituksen puskien esiin vaikka mitä jos -ajatuksia. Onneksi kaikki meni hyvin. Jälkikäteen olen siltikin joutunut käymään tuota tilannetta läpi, mutta pienen trauman lisäksi olen kuitenkin ollut hieman ylpeä siitä kuinka osasin toimia järkiperäisesti pelottavassa ja itselleni uudessa tilanteessa.

Kidnappaaja junassa Serbiassa

Olin Interraililla matkalla Unkarin Budapestistä kohti Serbian pääkaupunkia Belgradia. Junassa kaikki sujui varsin mallikkaasti aina maiden väliselle rajalla saakka. Sen jälkeen kuitenkin alkoi tapahtumaan. Ensin passintarkastajat heittivät junasta ulos vieressäni istuneen nuoren miehen ennen rajan ylitystä, ja kun raja oli ylitetty, hölkkäsi seuraavalta asemalta kyytiin uusi vierustoveri.

Viereeni istahti lommoposkinen, rokonarpinen karski mies, joka minua tervehtiessään osoittautui kuitenkin ihan kohteliaaksi, mutta jollakin tavalla epäilyttäväksi. Hän oli puheliasta sorttia, ja kertoi heti alkuunsa liftanneensa rajan yli, sillä tavoin kun Serbiaan pääsy oli kuulema hänelle helpompaa kuin junalla rajan ylitys. Vähän ihmettelin tätä, mutta hän jatkoi kertomustaan siitä, että oli nyt pitkästä aikaa matkalla synnyinkaupunkiinsa Novi Sadiin syntymäpäivänsä kunniaksi, jota aikoi juhlia ystäviensä kanssa kylässä.

Kun vierustoverini päätepiste Novi Sad alkoi lähestymään, alkoi mies vitsailemaan kovaan ääneen, että syntymäpäivänsä kunniaksi hän voisi kidnapata minut kotikaupunkiinsa. Aluksi naureskelin hieman hämmentyneenä hänen vitsilleen, mutta kun hän oli toistanut saman jo parikymmentä kertaa naureskellen hampaan tynkänsä vilkkuen, en enää tiennyt pitäisikö minun itkeä vai nauraa tälle hieman kuumottavalle tilanteelle. Ties mikä tyyppi olikaan kyseessä, kun hänen rajanylityksensäkin oli ollut niin epämääräinen. Puristin tiukemmin otettani junan penkinkaiteesta, ja vilkuilin sivusilmälläni miestä. Jos hän tarttuisi minuun ja alkaisi raahaamaan junasta ulos, alkaisin takuulla kirkua niin kovaa, että koko lähitienoo kuulisi.

Jossakin vaiheessa hän vitsiään hokien läimäyttiä minua naureskellen reidelle, ja siinä vaiheessa kiristynyt pinnani petti ja pomppasin pystyyn. Ohjeistin miestä tiukkaan sävyyn sormeani heristäen, että nyt riitti ja hän saisi pysyä penkeillä omalla puolellaan. Mies katsoi minua hetken hölmistyneenä ennen kuin hörähti nauramaan. En tiennyt miten selviäisin loppumatkasta. Novi Sadin asemalla mies onneksi toivotti vain minulle hyvää ja turvallista Balkanin matkaa, ja ojensi minulle käyntikorttinsa, jonka numeroon voisin soittaa milloin vain jos haluaisin sittenkin tulla hänen kyläänsä vierailulle.

About Author

Seikkailumatkailija, naissoolomatkailun pioneeri ja yrittäjä Helsingistä. Reissaa maailman upeimpien reissukohteiden rinnalla tuntemattomissa paikoissa, joita ei valtamediassa näe. Tähän mennessä käytynä yli 130 maata ja tavoitteena vierailla niissä kaikissa. Haluaa samalla haastaa ennakkoluuloja ja rohkaista ottamaan askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

2 Comments

  • Heidi
    11.10.2021 at 17:51

    Tämä “miten sä uskallat” on kyllä mielenkiintoinen kysymys. Kaikki uusihan on usein jännittävää ja pelottavaa, mutta kun asiaa pyörittelee riittävän pitkään mielessään, ottaa asioista selvää ja elää sen mielessään läpi riittävän monta kertaa, se muuttuu normaaliksi. Oma tarinani meni niin, että pelkäsin aluksi valtavasti lähteä yksin matkaan, mutta kun olin seurannut tätä sun blogia riittävän pitkään, rohkeus kasvoi ja uskaltauduin matkaan. Ja silloin monet kysyi multa, että miten ihmeessä mä uskallan… Se oli hämmentävää. Mutta näin sitä ihminen kasvaa 🙂 Tosin hetikään noin jännittäviin tilanteisiin en ole joutunut kuin mitä tässä kirjoitit. Iso kiitos tästä blogista!

    Reply
  • Harvoin tosiaan matkalla erityisesti pelottaa. Parhaiten itselleni tulevat mieleen jonkinlaiset kokemukset liikenteeseen liittyen, pääasiassa öiseen liikenteeseen joissain Afrikan maissa. Lisäksi Okavango Deltalla virtahepoon hyökkääminen mokoro-veneemme perään sai kyllä sydämmen tykyttämään. Myös benjihyppy pisti vähän jännittämmään.Tuo haisukellus olisi ollut hienoa päästä totetuttamaan itsekin, mutta valitettavasti meidän reissumme peruttiin huonon sään vuoksi.

    Reply

Leave a Reply