Unohtumattoman gorillavaelluksen jälkeen halusin nähdä Ugandasta vielä pienen palan muutakin kuin majapaikan maisemineen ennen kuin suuntaisin kohti Ruandaa. Kyseltyäni kuskiltani mahdollisuuksia, hän selvitteli, että läheisessä Buhoman maalaiskylässä voisi ehkä käydä vierailulla, sillä kylän opettaja osaisi hieman englantia ja näin ollen voisi kierrättää minua kylässä. Ajoimme paikalle ja ennen kuin huomasinkaan, huikkasi kuskini minulle heipat ja huomasin olevani keskellä maaseudun kyläkeskittymää ypöyksin länsimaalaisena. Takerrellen yritin kysellä opettajalta, että viekö hän minut kenties jossakin vaiheessa takaisin majapaikkaani, ja samalla mieleeni hiipi pieni pelko siitä, että mihin olinkaan taas itseni laittanut.
Mutta pelkoni hälvenivät nopeasti kun opettaja lähti minua kierrättämään kylällä. Sunnuntain pyhäpäivästä johtuen kyläläiset olivat kokoontuneet koulun isolle pihalle viettämään aikaa yhdessä. Miehet pelasivat nurmialueella jalkapalloa ja naiset istuskelivat pelikentän ympärillä pienemmissä ryhmissä. Kohta yksi naisporukka alkoi viittiloimaan suuntaani, ja minut istutettiin eri värein kuvioidulle viltille istumaan. Yhteisen kielen puuttuessa keskityimme lähinnä hymyilemään toisillemme samalla jalkapallopeliä seuraten. Vähän sivummalla lapsilla oli oma jalkapallopeli käynnissä, mutta minut huomatessaan peli keskeytyi ja lapset alkoivat esittää mitä hurjempia temppuja naurunremakan säestäminä. Eihän siinä voinut muuta kuin nauraa itsekin mukana. Viltillä istuessani kiinnitin huomiota ihmisten iloisuuteen – vaikka olosuhteet täällä vaikutti olevan hyvinkin alkeelliset, oli ihmisillä hymy herkässä. Ehkä päivän askareet oli jo hoidettu, ja nyt oli aika nauttia sunnuntain vapaahetkestä muiden kanssa. Erityisesti yhteisön lämmin henki, jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne, oli kuin käsinkosketeltavissa. Jopa minut, eksyneen näköisen turistin, kyläläiset ottivat lämmöllä vastaan.
Kun jalkapallopeli oli ohi, lähdimme kiertämään kylää tarkemmin. Banaanipuiden katveeseen oli rakennettu pieniä asuinrakennuksia, ja jos oikein arvasin, oli kodit rakennettu banaanipuiden rungoista ja katoissa käytetty niiden muhkeita lehtiä kuivatettuna. Ja banaanipuita täällä kyllä riitti, jopa niin paljon, että uskalsin ostaa eräältä kotipihaansa minut johdattaneelta perheeltä tertullisen banaaneita mukaani. Tämän jälkeen eteeni kannettiinkin kupillinen paikallista erikoisuutta – banaaniviiniä, jota istahdin maistelemaan pihan pienille penkeille. Kyläkierrokseni aikana minulle esitettiin ugandalaisen Batwa-pygmiheimon perinnetanssi koko perheen voimin, jopa isomummokin vedettiin tanssin pyörteisiin. Pääsin myös kurkistamaan paikallisen parantajan savimajaan, jossa hän oli valmistamassa rohtojaan. Missä tahansa kylän ympäristössä kuljinkaan, ryntäsivät lapset innoissaan luokseni. Yksi halusi taluttaa minua kädestä pitäen seuraavaan paikkaan, toiset halusivat taas poserata kameralle kymmeniä ja kymmeniä kertoja uudelleen ja muutamat taas tyytyivät ujosti hymyillen kurkkimaan vähän kauempaa.
Liikuttavaa oli myös nähdä kyläkoulun oppilaiden piirtämiä gorillakuvia – kylässä yhtenä oppiaineena opetetaan gorillojen suojelua, sillä mitä paremmin gorillat voivat, sitä paremmat oltavat on myös kyläläisillä. Lähes jokaisessa perheessä ainakin yksi perheenjäsen työllistyy gorillabisneksen kautta, ja gorillavaellusten järjestäjä kertoi, että niin oppaita, portereita, vartijoita kuin muutakin henkilökuntaa pyritään kierrättämään päivittäin siten, että mahdollisimman monelle pystyttäisiin tarjoamaan töitä.
Lopulta auringonlaskiessa oli aika palata kylältä takaisin majapaikkaani, tosin autokyydin sijaan nyt täytyi ottaa jalat käyttöön. Pieni oranssihiekkainen polku kiemurteli keskellä kahviviljelmiä, maisemien muuttuen välillä avarammiksi lehmien laidunmaiksi. Jossakin solisi pieni joki, ja vastaan tuli muutamia vedenhakumatkalla olleita lapsia. Ennen kuin huomasinkaan, olimme tulleet joen rannalle, jonka yli oli rakennettu kiikkerän näköinen silta sieltä täältä puuttuvine lautoineen. En kuitenkaan halunnut näyttää pelkoani mukanani kulkeneelle opettajalle, vaan askelsin rohkeasti hänen perässään sillan yli. Samalla huomasin miettiväni, että vaikka olin ollut tällä Afrikan matkallani vasta muutamat päivät, olin jo nyt kuin muuttunut nainen. Vielä vuosi sitten en olisi varmaan koskaan uskaltanut tehdä mitään tällaista, mitä olin nyt parin päivän aikana Ugandassa tehnyt. Upea kokemus, kertakaikkiaan!
No Comments