Mandalayssa ollessa yksi nähtävyys on ylitse muiden: tiikkinen U Bein -silta. Se on sekä Mandalayn että koko Myanmarin kuvatuin nähtävyys, joten pitihän se omin silmin päästä näkemään. Nappasimmekin matkaystäväni kanssa hotellilta meille kuskin ja hurautimme autolla Taungthaman-järven rannalle hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Rannalla retkiä sillan ympäristöön tarjoavat venekuskit virittelivät jo paattejaan vesille, järveltä nimittäin näkisi auringonlaskun parhaiten, mikäli oli etukäteen näkemiäni valokuvia oli uskominen. Vielä ei kuitenkaan ollut auringonlaskun aika, niinpä istahdimme rantaravintolaan odottelemaan hieman myöhäisempää hetkeä suunnata ensin sillalle kävelemään ja sen jälkeen vielä soutuveneen kyytiin siltaa eri perspektiivistä ihastelemaan.
Kohtaaminen sillalla
Kun aurinko alkoi maalaamaan maisemaa yhä lämpimämmillä sävyillään, lähdimme hipsimään kohti siltaa. U Bein -silta on rakennettu Taungthaman-järven ylle hieman alkeellisen näköisistä tiikkiparruista, mutta se onkin se juttu, miksi silta on niin kuuluisa. Se on maailman pisin tiikkisilta kulkien korkealla veden päällä reilun kilometrin matkan. Silta on edelleen kovassa käytössä varsinkin iltaisin, kun paikalliset porskuttavat siltaa pitkin kahden kaupunginosan välillä. Hieman huteralta silta kyllä jo alkaa vaikuttaa, sillä askelten alla osa lankuista vähän notkuu pahaenteisesti ja tiikkisiä tukipilareita on paikkailtu bambukepein. Huomaan, että loppupäästä siltaa tiikkiparruja on jo jouduttu korvaamaan betonisilla rakenteilla. Taitaa siis olla vain ajankysymys kuinka kauan tämä erikoinen nähtävyys on enää olemassa.
Yritän pysytellä keskellä siltaa eteenpäin kävellessäni, sillä sillasta puuttuvat paikoitellen kokonaan kaiteet, eikä usean metrin pudotus alaspäin houkuttele. Haastetta etenemiseen kuitenkin tuo tasainen ihmisvirta, onneksi sentään jokainen antaa toisilleen tietä. Kun pysähdyn ottamaan valokuvaa sillasta, huomaan sillan reunalla kyyhöttävän pienikokoisen lommoposkisen mummon. Ihmiset kävelevät hänen ohi häntä huomaamatta, eikä mummo itsestään numeroa teekään. Mummoon on painunut hieman kumaraan asentoon ja pyörittelee käsissään pientä rukousnauhaa.
Huomaan hänen edessään olevan pienoisen metallikipon, johon on pudotettu muutama vaivainen lantti. Olin jo melkein lähdössä kävelemään eteenpäin matkaystäväni perään, kun käännyn ympäri ja palaan mummon luokse. En vain jostakin syystä voi kulkea hänen ohitseen. Ojennan mummon ryppyisiin käsiin 10 000 Kyatin setelin, mikä on meidän mittapuulla pieni, reilu kuuden euron summa, mutta myanmarilaisille jo varsin merkittävä lisä tuloihin (jos niitä tässä tapauksessa oli enää muuten ollenkaan). Mummo siristelee kaihin kuluttamia silmiään ja alkaa tavaamaan setelissä olevia nollia, ennen kuin nostaa katseensa hämmästyneenä minuun. Aivan kuin mummo ei uskoisi todeksi rahasummaa, tai ehkä hän ei ollut edes koskaan nähnyt 10 000 kyatin seteliä. Kyyneleet nousevat silmiini, kun katseemme kohtaavat. Mummon katsessa ja koko olemuksessa on jotain niin aitoa – herkkää ja pyytentöntä, jota harvoin pystyy ihmisistä enää tänä päivänä aistimaan. Yhteisen kielen puuttuessa nyökkään hänelle kannustavasti ennen kuin jatkan matkaani.
Suositun nähtävyyden valokuvien kääntöpuoli
Sillan keskiosasta laskeudumme alas nurmikon laitamalle, jossa kuski on meitä veneessään odottamassa. Hyppäämme veneen kyytiin, ja kuski soutaa veneen laiskasti pari kertaa molemmin puolin sillan ali, ennen kuin kaartaa parkkiin muiden turistiveneiden viereen. Aurinko alkaa painumaan pilviverhon taa ja vaikuttaa siltä, ettei tänä iltana päästäisi auringonlaskun ilotulittelusta nauttimaan. Maisemaa katsellessa mieleen piirtyvät ne monet sosiaalisessa mediassa näkemäni kuvat paikasta. Hassua, mutta paikan päällä näkymä ja fiilis ovat laimeammat, mitä etukäteen kuvittelin. Yritän ikuistaa sillalla kulkevia munkkeja eteerisen näköiseen valokuvaan, mutta turhaan. Heidän viereen tunkee kokoajan ihmisiä selfiekameroidensa kanssa, ja kaivaapa pari munkkiakin kaapujensa alta kamerat esiin selfietikkuineen. Kohta joku heidän porukastaan räpsäisee kuvan meistä. Mietinkin, että ehkä ammattilaisvalokuvaajat (joiden kuvia olin etukäteen ihastellut) olivat maksaneet näille munkkiveijareille, jotta he poseeraisivat sillalla täydellisen otoksen saamiseksi.
Turhautuneena työnnän kameran takaisin laukkuun, kun violetti pimeys pilviverhoineen ottaa maiseman haltuunsa auringolta. Lipuessamme takaisin rantaan huomaan edelleen miettiväni sillalla kohtaamaani mummukkaa. Toivottavasti hänellä on kaikki hyvin.
6 Comments
Travelloverin Annika
26.6.2017 at 12:55Sillalta otetut kuvat tuntuvat suurelta kuplalta todellisuuteen verrattuna. 🙂 Tuo oli tärkeä kohtaaminen. Maailma tarvitsee lämpöä. Tarjosit sitä mummulle.
Anna-Katri
30.6.2017 at 06:04Jep, vähän oli paikan päällä eri meno kuin monen valokuvissa. Tosin onhan valokuva aina vain yksi sekuntti koko kokemuksesta. Ja tuo kohtaaminen oli kyllä sellainen erityinen hetki, tuntui vain siltä etten voinut kävellä ohi.
Ansku BCN
27.6.2017 at 08:51Olen seurannut suurella mielenkiinnolla reissusi etenemistä, mutta vasta nyt tulin ensimmäistä kertaa kommentoimaan! Ihan huikeita kuvia, tapaamisia ja kokemuksia <3. Kuinka pitkään matka vielä jatkuu?
Anna-Katri
30.6.2017 at 06:02Voi kiitos kovasti Ansku, ihana kommentti <3 Reissussa olen vielä elokuun alkuun saakka, joten viimeistä matkakuukautta ihan kohta viedään. Apua! :O
Anna | Muuttolintu.com
30.6.2017 at 05:58Oi ihana kohtaaminen mummukan kanssa <3 Aika monta kertaa suositut nähtävyydet on laimeampia tosielämässä, ja ne hienommat kokemukset ja joskus valokuvatkin löytyy jostain ihan muualta. Myanmariin tahdon pian!
Anna-Katri
30.6.2017 at 06:10No joo, nuo kohtaamiset ovat joskus niitä jotka jäävät parhaiten mieleen, olipa paikka sitten kuinka upea tahansa. Ja Myanmaria suosittelen ehdottomasti! 🙂