Menu
Guinea

Conakry – infinity pooleja ja asemiehiä

Oi voi, mistä aloittaisin? Pahoittelen jo nyt rönsyilevää tekstiä, mutta ehkä juuri se kuvaakin sitten parhaiten Guinean pääkaupunkia Conakryä. Rönsyilevä, sekava, vaikeaselkoinen. Kaaottinen.

Alkuperäinen suunnitelmani tällä Afrikan reissulla oli matkustaa maata pitkin mahdollisimman monessa Länsi-Afrikan maassa. Kuitenkin jo ennen matkaani huomasin tämän reissupätkän suunnittelun olevan lähes mahdottomuus jo pelkästään alati muuttuvien covid-käytöntöjen vuoksi, mutta myös hankalasti saatavilla olevan tiedon puolesta. Eri maista oli haastavaa, ellei jopa mahdotonta löytää edes yhtä kontaktia, jolta kysyä tarkempia tietoja mahdollisista maarajojen ylityksistä ja niiden (sekavista) käytännöistä.

Kuitenkin, kun olin jo kuukauden päivät reissannut Afrikan kamaralla, ja Tunisiassa ollessani mietin, suuntaisinko kotiin Suomeen vai jatkaisinko matkaa länteen, päätin kokeilla sittenkin josko nämä jäljellä olevat Länsi-Afrikan maat tarjoaisivat sittenkin parastaan. No ensimmäisenä listalla ollut Guinea ei paljoa vihreää valoa näyttänyt. Maassa armeija kaappasi vallan syyskuussa 2021, ja sen jälkeen vaikka maa näennäisesti aika stabiililta vaikuttaakin, ei siellä kaikki toimi kuten ennen.

Yksi osoitus tästä matkailijalle on heti kättelyssä e-visa sivuston reagoimattomuus. Viisumihakemus ja rahat otetaan kyllä nettisivuilla vastaan, mutta luvatusta max 72 h käsittelyajasta poiketen viisumia ei kuulu ollenkaan, tai sitten pahasti viivästyneenä. Lopulta tähän turhautuneena marssin Algerian Algerista löytämääni yhteen ja harvaan vielä toiminnassa olevaan Guinean suurlähtystöön. Siellä kerrottiin, että e-viisumin käsittelyn armeija on myös ottanut haltuun, joten niiden käsittelyissä ei enää päde samat käytännöt kuin aiemmin. Lisäksi suurlähetystöjä on ohjeistettu olemaan myöntämättä matkailijaviisumeita. Great. No pienen keskustelun päätteeksi suurlähettiläs lopulta myöntyi iskemään viisumin passiini samalla kuitenkin kysyen, että miksi ihmeessä haluan Guineaan matkustaa. No sitä aloin itsekin jo vähän epäilemään.

Eikä siinä tietenkään vielä ollut kaikki hankaluudet. Tarkoituksenani oli lentää Guinean pääkaupunkiin Conakryyn, ja suunnata sieltä maata pitkin ensin Sierra Leoneen ja sieltä eteenpäin Liberiaan. Kun yritin etsiä Guineasta paikallista matkatoimistoa, opasta, autokuskia tai mitä tahansa fikseriä, sain huomata, että kaikki aiemmat kontaktit olivat poistuneet maasta tai sähköpostit tai muut yhteystiedot eivät vain toimineet. Kyselin ja kyselin kontaktiverkostostani sattuisiko joku tuntemaan jonkun Guineasta ja vihdoin eräs näytti vihreää valoa ja lähetti Guineassa vaikuttavan tuttavansa yhteystiedot.

Sain samantien vastauksen, että kyllä Guinea – Sierra Leone – Liberia reissu onnistuisi hänen avustuksellaan. Saisin kuskin ja auton, ja se maksaisi yhteensä 4000 euroa, no problem. Siis anteeksi, pelkät siirtymät maasta toiseen kustantaisi enemmän kuin luksusloma Malediiveillä? Kun pyysin hinnan tarkastusta ja erittelyä mistä hinta koostuu, sain tylyn vastauksen, että auton vuokra maksaa ja paljon. Jos se on hinnasta kiinni, hän voi laskea kokonaishintaa 300 €, mutta minun pitää luvata kirjoittaa hänelle erinomaiset arvostelut palvelusta. Siis juu, en minä nyt näin toimi – ensinnäkään en halua maksaa tästä lystistä ihan jäätävää hintaa ja vieläpä etukäteen sopia muutaman satasen alennusta vastaan hehkuttavani palvelua. Ei kiitos, hoitaisin matkani itse.

Päätin varata Conakrystä pelkästään majoituksen ja suunnata paikan päälle viikoksi hoitamaan viisumeiden lisäksi matkustuskuvioita maasta eteenpäin. Mutta jo ensimmäisenä päivänä Conakryn kaduille taksin kyydissä suunnatessani huomasin kaiken olevan hankalaa täällä.

Ruuhkaisen hikisessä liikenteessä kaikki ajoivat omaan tyyliin, kolareita ja nyrkkitappeluita näki siellä täällä. Kuskini pysähtyi kiltisti liikennevaloihin, vain saadakseen rahanahneet kadunvarsipoliisit koputtelemaan ikkunaan. No kuskihan ei tästä riemastunut, päinvastoin hän ruuvasi ikkunan auki ja alkoi räyhäämään ja rähisemään poliiseille nyrkkiä heilutellen. Yritin vajota yhä pienemmäksi penkilläni kunnes kuski kaasutti ärhäkästi poliiseja karkuun ja kuulin komean kumauksen kun konstaapeli iski autonpieleen paljaalla nyrkillään.

Useampi kortteli tämän jälkeen kuski selitti vauhkona kuinka maa oli kuin villilänsi ja hänen oli vain pitänyt oppia pitämään puolensa. No kohta oltiin taas melkein käsirysyssä pakettiautonsa parkkeeraaneen nuoren miehen kanssa. Tällä kertaa kuskini hyppäsi peräti autosta ulos ja alkoi kasata sivustaseuraajista joukkoja. Onneksi pakettiauton kuski myönsi lopulta virheensä enkä joutunut etupenkiltä todistamaan rajumpaa tappelua.

Ajelimme ympäri kaupunki ruuhkissa, ja sen mitä kaupungista tuon puolen päivän aikana näin, ei valitettavasti näyttänyt parastaan. Sotkua, roskaa, kaaosta, parhaat päivänsä nähneitä rakennuksia, raadollista elämää, ulosteen hajua. Siellä täällä nukkuvia, tuupertuneita tai virtsaavia ihmisiä. Suurkaupunkia pahimmillaan. Liberian suurlähetystöön lopulta pääsin viisumia hakemaan vai todistaakseni absurdia pimeää bisnestä ja lahjusten pyytämistä, mutta siitä en enää jaksanut välittää, vaan 20 dollaria sinne tänne, kunhan vain pääsisin täältä kaaoksesta takaisin majapaikkaan.

Seuraavina päivinä päätin keskittyä töiden tekoon hotellilla, ja noiden päivien aikana mieleni alkoi antamaan Conakrylle anteeksi ensimmäisen päivien kokemuksiani. Sitä ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä kun yritin päästä käymään supermarketissa, sain taas kokea Conakryn kaikilla aisteilla. Kävely useamman korttelin päähän ei tullut kyseeseen, sillä kuulema minut ryöstettäisiin, jos lähtisin yksin kaduille seikkailemaan. Joten ei kun vain taksiin ja kokemaan Conakryn kaaottinen liikenne jälleen kerran. Rattiraivoiset conakrylaiset ajoivat miten sattuu ja lisäksi kadunmiehet ja -naiset saattoivat tämän tästä iskeä suuren huudon saattelemina takapenkin ikkunaan ties mitä myytävää tavaraa. Tai vain heilutella nyrkkejään.

Jo tätä ennen olin ehkä osittain luopunut maata pitkin matkustamisen ajatuksesta, sillä paikallista kontaktia ei vain ollut löytynyt, eikä kukaan, jolta asiasta kysyin, tiennyt olisiko rajanylitys edes mahdollista pandemiasta johtuen ja vähintäänkin epäili sen olevan naiselle turhan turvatonta. Joten viimeistään näiden Conakryn kaduilla koettujen absurdien seikkailujen jälkeen totesin vain nappaavani seuraavan mahdollisen lennon jonnekin. Sellainen löytyi Liberiaan, ja helpottuneena päätin keskittyä loppuviikon vain etätöiden tekoon ja hotellielämään ennen lähtöä.

Yhtenä päivänä töiden jälkeen suuntasin meren rannalla sijaitsevan hotellini kauniille infinity poolille nauttimaan laskevasta iltapäivän auringosta. Aurinkotuolien alueella ei ollut muita, joten myhäilin tyytyväisenä, kun sain suosikkipaikkani uima-altaan takana olevan nurmialueen kulmasta – siihen kun ilta-aurinko vielä paistaisi eikä palmupuut varjostaisi päivän viimeisiä säteitä. Allaspoika käänsi vielä tuolini toisinpäin kohti aurinkoa. Täydellistä, ajattelin kun istahdin aurinkotuoliin ja suljin silmäni.

Hetken päästä alkoi tuntumaan siltä, että edessäni olevalla tyhjällä nurmialueelle oli liikettä. Avasin silmäni. Edessäni hiippaili parikymmentä armeijapukuista miestä kasvot peitettynä ja isot aseet käsissään. Lähimmät heistä oli aurinkotuolistani vain parin askeleen päässä. Hetkeksi säikähdin, että mitäs hittoa, vastahan täällä Guineassa armeija kaappasi vallan aseellisesti ja täällä ollessani olen seurannut uutisista vastaavan yritystä naapurimaassa Guinea-Bissaussa. Siinä sitten vilkuilin hetken ympärilleni ja kiskoin äkkiä mekkoa bikineiden päälle samalla pohtien, että jos nämä tyypit olisi yrittämässä jotain hotellin valtausta, niin olisi ne varmaan jo alkanut räiskimään eikä vain tuijottelisi tuossa minua epäluuloisena ja pyörittelisi aseitaan. 

Sitten huomasin altaan sivurakennuksen kulmalla tutun allaspojan. Nyökkäsin varmasti outo virne kasvoillani lähimmälle asemiehelle, nousin hitaasti tuolista ikään kuin varmistaakseni että se tosiaan oli asemiehille ok, ja kipitin allaspojan luo, että mitäs hittoa täällä tapahtuu. Hän selitti, että asemiehet olivat tulleet turvaamaan presidentin siirtoa. Sitä en siinä järkytyksessä osannut kysyä, että mikä presidentti – eikös se virallinen presidentti vallankaappauksen vuoksi syrjäytetty vallasta ja uutisissa oli ollut, että hän saa vain pätevien terveydellisten syiden vuoksi matkustaa rajoitetuksi aikaa sairaanhoitoa saamaan. Tai ehkä hän sittenkin tarkoitti “nykyistä” presidenttiä, vallankaappauksesta vastannutta armeijan pötsikkää, joka poseerasi isoissa julisteissa ympäri kaupunkia aurinkolasit päässään ja rynkky käsissään kuin mikäkin B-luokan elokuvatähti?

Allaspojan luona seurasin, kun asejoukot poistuivat kohta nurmikkoalueen kulman kautta yhtä vähin äänin kuin olivat tulleetkin. Kun piilokamera-showhun joutumisestakaan ei näyttänyt olevan kyse, niin jäin miettimään, että mitähän maan entiselle oikealle presidentille tällä hetkellä kuuluu ja missä hän mahtaa majailla (tai missä häntä pidetään) nyt vallankaappauksen jälkeen. Mikähän tämän maan tulevaisuus onkaan, tuleeko oikeat vaalit pian vai jatkuuko maassa tämä erikoinen välitila?

Kun palasin aurinkotuolilleni hakemaan tavaroitani, niin en voinut olla toteamatta, että mitä minä taas ajattelinkaan. Nimittäin ironista tässä episodissa oli, että yleensä matkoilla suosin pieniä huomaamattomia majapaikkoja ja vältän tällaisia isoja hotellikomplekseja juuri siitä syystä, että isot kansainväliset hotellit voivat olla epävakaissa maissa se seuraava hyökkäyksien kohde heti hallitusrakennuksien jälkeen. Guineaan tullessani olin kuitenkin jo etukäteen ajatellut viipyväni pääkaupungissa ei vain asioita hoitaen vaan etätöitä tehden viikon päivät, joten bookkasin paikan, jossa oli todistetusti tehokas netti ja tämän vuoksi ohitin omat periaatteeni. Mutta tämä episodi oli taas muistutus itselleni siitä miksi mieluummin yövyn ties missä torakkaluolissa kuin viiden tähden infinity pool -hotelleissa!

Seuraavana päivänä suuntasin Conakryn lentokentällä pienen taksin takapenkille parin muun matkustajan kanssa ahtautuneena ja hikoilin kuin saunassa, kun liikuimme nykien eteenpäin ruuhkaisilla kaduilla. Siinä auton avonaisesta ikkunasta edes pientä ilmavirtaa odotellessani totesin, että Conakryyn en taida ainakaan ihan heti palata. On nimittäin vain harvoja paikkoja, joihin en matkoillani mielellään enää uudelleen matkustaisi. Ykkössijaa pitää ehdottomasti Nigerian Lagos, mutta sen jälkeen hyvänä kakkosena tulee kyllä valitettavasti Guinean Conakry.

About Author

Seikkailumatkailija, naissoolomatkailun sanansaattaja ja yrittäjä Helsingistä. Reissaa maailman upeimpien reissukohteiden rinnalla tuntemattomissa paikoissa, joita ei valtamediassa näe. Tähän mennessä käytynä yli 150 maata ja tavoitteena vierailla niissä kaikissa. Haluaa samalla haastaa ennakkoluuloja ja rohkaista kaikkia ottamaan askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

7 Comments

  • Huh, no nyt voi sanoa, että on kyllä haastetta kerrakseen. Tuo 4 000 euroa tuollaisesta palvelusta tarjoaa muuten varsin hyvän katteen, vaikka asiakkaita ei kovin paljoa varmasti tuolla päin olekaan. Täytyy sanoa, että omat mielikuvani Liberiasta ovat erittäin negatiiviset, mutta toivottavasti se kuitenkin olisi viihtyisämpi kuin Nigerian Lagos ja Guinean Conakry.

    Reply
    • Anna-Katri
      20.3.2022 at 20:43

      Jep 4000 eurolla alkaisin varmaan itsekin kärräämään turisteja paikasta A paikkaan B. 😀 Noista rannikkomaista Sierra leone oli yksi suosikeista, Liberiassa taas vierailin vain niin lyhyen aikaa, etten osaa varmaan kunnolla sanoa mikä oli hyvää tai huonoa verratuna muihin.

      Reply
  • Mimbe
    19.3.2022 at 21:05

    Olipa mielenkiintonen postaus (taas) 😊 oon löytäny tän blogin useempia vuosia sit jo, ja nyt vasta kommentoin ekaa kertaa. Haluun kiittää sua tästä koko blogista, mun suurin unelma on aivan pikku lapsesta asti ollu päästä matkailemaan ja mahdollisesti kiertää koko maailma ympäri. Oon nyt 23 vuotias ja oon päässyt käymään jo lähes 40 maassa perheeni kanssa. Kuitenkin sisälläni on elänyt pelko siitä uskallanko koskaan lähteä oikeesti yksin matkailemaan. Oon sun blogin avulla tajunnut sen, että se on mahdollista jos vaan ite haluan. Eikä siinä ole mitään “outoa” että haaveilen matkustamisesta ja ulkomailla asumisesta enkä lapsista ja omakotitalosta suomessa. Nyt oon varannut elämäni ensimmäisen oman matkani ja vitsi tuntuu hyvältä. Oot kyllä oikeesti mun esikuva, jos niin vois sanoo :D!

    Reply
    • Anna-Katri
      20.3.2022 at 20:46

      Kiitos paljon kommentistasi! ❤️ Ja voin niin sanoa, että elämä on just tässä ja nyt, ja jos yhtään tuntuu siltä että matkailu on vähänkään oma juttu, niin ei muuta kuin testaamaan. En ole tainnut koskaan kuulla, että joku olisi katunut tekemäänsä matkaa – päinvastoin matkoihin liittyvät kokemukset kasvattavat aina! Ja onneksi olkoon matkan varauksesta, ihanaa odotusta ja tulevaa reissua! 😊

      Reply
  • Mimbe
    19.3.2022 at 21:08

    + sitä piti viel kysästä et onko joskus mahdollisesti aikeissa jatkaa podcastia nyt koronanki hieman väistyttyä rajottamasta? Oon kuunnellu jokaisen jakson ainakin 4 kertaa 😀 sekin on antanu mulle paljon mietittävää ja herätelly seuraamaan omia unelmia

    Reply
    • Anna-Katri
      20.3.2022 at 20:48

      Poscastin jatkosta ollaan kyllä keskusteltu, mutta toistaiseksi se on vielä odotustilassa. Katsotaan jos saisimme sisällön ja aikataulun osalta suunniteltua jotakin tulevan suhteen. 🙂

      Reply
  • Elina
    24.3.2022 at 16:01

    Tässä postauksessa oli tunnelmaa! Meinasin skipata otsikon perusteella, jotenkin kuvittelin tämän olevan tietyntyyppinen “olin eksoottisessa maassa 5 tähden hotellissa johon kulkiessani näin taksin ikkunasta aseistautuneita miehiä, huh mikä kontrasti!” postaus, mutta unohdin että sulla ei ookaan tapana tehdä semmosta – kiitos siitä! Tällaiset postaukset ovat ihania – vievät mut maihin ja tilanteisiin, joihin en nössönä ikinä uskaltaisi mennä. Toivon tietysti sulle sujuvampia reissuja, mutta näistä haastavimmistakin on hauska lukea 🙂

    Reply

Leave a Reply