Fidzi – löysin palan paratiisiä

Minun täytyy ihan nipistää itseäni, että uskon todella olevani täällä. Ja silti kun katson ympärilleni, mieleni kysyy ihmeissään, että voiko tämä olla totta – Onko tämä paikka oikeasti olemassa? Ja että olen todella täällä? Vielä hetki sitten kärvistelin Uudessa Seelannissa, ja nyt olen keskellä ehkä kauneimpia paratiisimaisemia mitä tiedän! On se elämä ihmeellinen, varsinkin matkaillessa.

Pari päivää sitten hyppäsin Deneraun satamasta Yasawa Flyer -katamaraanin kyytiin ja aloitin viikon mittaisen saarihyppelyn Fijin eri saarilla. Parituntinen venematka taittui nopeasti merimaisemia ihaillen, ja pian kaiuttimista kuulutettiin seuraavan saaren olevan Kuata Island, ensimmäinen kohteeni. Katamaraanista minut ohjattiin pienen moottoriveneen kyytiin, joka kiidätti minut muutamassa minuutissa Kuata-saaren rantavesiin. Meri rannan tuntumassa oli turkoosiakin turkoosimpaa ja valkoisella hiekkarannalla korkeat palmupuut isoine lehtineen huojuivat tuulessa. Taustalla kohosi vehreä sademetsä ja sen reunamilta erikoisen näköiset tummanharmaat kivivuoret. Rantapalmujen katveesta erottui muutama harmaansävyinen ranta-bungalow, mutta ihmisiä ei näkynyt missään. Kun veneen pohja otti kiinni rantahiekkaan, säntäsi jostakin palmujen katveesta paikalle joukko paikallisia hymy huulilla. Ukuleleet tanassa he kajauttivat tervetuliaislaulun ja yhteistuumin päätimme esityksen riemukkaisiin Bula-huutoihin.

Eikä ensivaikutelma pettänyt sittenkään, kun tutustuin saareen tarkemmin. Päinvastoin! Nyt täällä ollessani en tiedä haluanko lähteä eteenpäin saarihyppelyllä ollenkaan.

Saaren valkoisella hiekkarannalla saa paistatella päivää ylhäisessä yksinäisyydessä, ja pulahtaa välillä snorklaamaan aivan saaren edessä oleville kauniille koralliriutoille. Keskipäivän kuumuutta voi paeta palmujen katveessa oleviin riippukeinuihin tai pienelle uima-allasalueelle, jossa voi samalla ihailla upeaakin upeampia paratiisimaisemia. Miten ihmeessä merivesi voikaan olla näin kauniin väristä?  Ajankulun huomaa ainoastaan rantaan nousuveden myötä yhä korkeammalle nousevista aalloista, ja sen mukana kulkeva merituuli tuo lempeän raikkaan tuulahduksen kuumankosteaan iltapäivään. Auringon alkaessa painumaan saaren keskellä kohoavan, sademetsän peitossa olevan, mäennyppylän taa, tiedän olevan aika käydä pikaisesti suihkussa ja vaihtamassa vaatteet ennen illallista. Rantahiekkaan kyhättyjä polkuja reunustavat kookospähkinän kuoret, ja joka puolella trooppiset kasvit vihertävät värikkäine kukkineen. Niiden joukossa lehahtelee upean värisiä perhosia sinne tänne, osa aivan pääni yläpuolella. Koko paikka huokui rauhallisuutta, sellaista tervetuloa paratiisiin rentoutumaan -tunnelmaa.

Illallinen nautitaan pienessä kaislakattoisessa ravintolassa, jonka lattiana toimii valkoinen pehmeä hiekka. Siihen tekee tämän tästä mieli upottaa paljaat varpaat. Herkulliset annokset kannetaan pöytään samalla kun livemusiikki ukuleleiden säestämänä loihtii paikkaan iloisenkauniit sävelet. Auringon hävittyä kokonaan maisemasta, koko saaren vallitsee lähes totaalinen pilkkopimeys. Polku kohti bungalowiani on valaistu vain sieltä täältä, joten kulkiessa on pakko turvautua taskulamppuun. Lähinnä siitä syystä ettei astuisi jättikokoisten, kauniita simpukankuoria kotelonaan pitävien rantarapujen päälle. Mutta muuten lamppua ei tarvita: yläpuolella säkenöi upea tähtitaivas, jota tekee mieli pysähtyä katselemaan tämän tästä.

Parissa päivässä reitti omaan bungalowiin käy tutuksi, ja oikein odotan, että pääsen vetäytymään iltaisin sen rauhaan. Bungalow nimittäin sijaitsee aivan rannan tuntumassa ja sen avonaisista ikkunoista voi todella aistia meren läheisyyden. En tiedä onko parempaa tapaa nukahtaa kuin kuunnella meren aaltojen rauhallista ääntä, niiden osuessa rantaan. Aamulla sama voimistuva ääni herättää minut uuteen päivään paratiisissa, nousevan auringon myötä.

Voiko elämä tästä parempaa ollakaan?