Kun laskuvarjohyppy oli takana päin, olin hieman ulalla, että mitä seuraavaksi. Vaikka Uusi Seelanti onkin extreme-lajien luvattu maa, ei minua jostakin syystä houkuttanut tarttua heti uusiin vauhdikkaisiin haasteisiin. Mutta kun yhtenä päätepysäkkinä matkallamme oli Westlandin kansallispuisto, totesin, ettei näissä maisemissa sopisi enää vain sohvannurkassa löhöillä. Kansallispuiston jäätiköt ovat nimittäin maailmankuuluja, ja niistä upeimmiksi sanotaan Franz Josefin ja Foxin jäätiköitä. Erikoisen näistä jäätiköistä tekee se tosiasia, että jäätiköt sijaitsevat aivan merenpinnan tasolla – toisin kuin vaikkapa Alppien tai Andien vuoristossa, joissa jäätikön perässä joutuu kiipeämään useiden tuhansien metrien korkeuteen. Vielä erikoisemmaksi paikan tekee jäätikköä ympäröivät sademetsät.
Päätänkin lähteä tarkastelemaan lähemmin tätä outoa ilmestystä, ja varaan itselleni Glazier Heli Hike -tourin. Sen aikana pääsisin tutustumaan jäätikköön noin kolmen tunnin vaelluksen ajan, ja kaiken lisäksi paikan päälle karautettaisiin päheästi helikopterilla. Vielä joitakin vuosia sitten jäätikölle pääsi kävelemällä alhaalta asti, mutta nykyisin turvallisuussyistä ainoan pääsyn jäätikölle tarjoaa helikopteri. Kieltämättä vaellus sademetsän keskeltä kirkkaana kimmeltävälle jäätikölle on varmasti ollut unohtumaton niille matkailijoille, jotka tämän ovat päässeet aikoinaan tekemään.
Nyt kuitenkin briiffauksen ja varusteiden jaon jälkeen askellan ryhmäni perässä helikopterikentälle, jossa minut ohjataan nopeasti kopterin kyytiin – suoraan lentäjän viereen etupenkille. Etupenkiltä onkin paras paikka tarkastella lähestyvää jäätikköä, mutta samalla myös hieman pettyneenä huomaan jäätikköalueen olevan olettamaani pienempi yläilmoista tarkasteltuna. Ehkä visiittini Etelämantereella antoi hieman erilaista perspektiiviä siitä, millaista on olla ikijään valtakunnassa. Kopterin kyydistä ulos kömpiessäni myös huomaan, että jäätikön reunamalla aurinko paistaa lämpimästi kirkkaalta taivaalta. En kuitenkaan ole ainoa, joka hikoilee näissä olosuhteissa paksujen talvivaatteiden kanssa. Meidän vaeltajien lisäksi nimittäin jäätikön lumipeite vaikuttaa sulavan reuna-alueella kovaa vauhtia, eikä valkoisesta lumesta ole tietoakaan. Mustan harmaat lumimöhkäleet muistuttavat enemmän Suomen keväästä pääkaupunkiseudulla kuin huiman jäätikköseikkailun paraatipaikalta. Ehkä eteenpäin vaeltaessamme vastaan tulisi kuitenkin parempia näkymiä?
Saan jääpiikit jalkaan ja kävelysauvan käteen, ennen kuin lähdemme jonomuodostelmassa kulkemaan oppaan perään. Tämän tästä opas lapioi edestämme nuoskalunta, jotta askeltaminen ylös ja alas jäätikkörinteitä olisi turvallisempaa. Välillä joudumme harppaamaan jäälohkojen yli, välillä väistellään sulavan lumen muodostamia vesiuomia kenkien kastumisen pelossa. Jääpiikeillä kävely tuntuu aluksi oudolta, mutta pian askellus tottuu tamppaamaan lumipintaa eri tavoin kuin tavallisilla kengillä. Ja kieltämättä piikeistä on tämän tästä hyötyä liukkaalla alustalla. Vaikka pinnalla sohjo onkin pehmeää, on sen alla kovaakin kovempi jääkerros. Pujahdamme sisään jättikokoisiin jäärailoihin, osassa niistä joutuu kävelemään sivuttain, jotta mahtuisi kulkemaan eteenpäin. Välillä vastaan tulee jään muodostamia luolia, joista osan läpi on turvallista kulkea. Osasta pääsee läpi lähes pystyasennossa, osassa joutuu ryömimään eteenpäin. Ahtaanpaikan kammoiset pääsevät onneksi kiertämään kapeimman tunnelin muuta kautta.
Vaikka suurinosa jäätikön pinnasta on näin kesäkaudella sulamassa, voi sieltä täältä kuitenkin paikallistaa lumen ja jään muodostamia kauniita yksityiskohtia. Jäätikköseinämien reunamat välkehtivät turkoosinsinisinä auringossa, ja sisällä tunneleissa olo on välillä kuin jääpalatsissa kävellessä, niin upeita luonnonkoristeita jäätikköön on muodostunut. Ylöspäin katsoessa voi maisemasta erottaa harmaiden kallioseinämien laelta alaspäin työntyvän valtavan valkoisen jäämassan. Vaikka yhden päivän aikana ei ihmissilmä pysty erottamaan jäätikön suurempia liikettä, voi jo vuoden valokuvasarjan kautta huomata, kuinka vauhdikkaasti jäätikkö muuttaakaan olemustaan. Tosin välillä kallionreunamalta ryminällä alas lohkeavat jäätikön palaset muistuttavat siitä, että jäätikkö elää täällä ihan omaa elämäänsä. Onneksi sentään lumivyöryn vaaraa ei pitäisi olla!
Kolmetuntinen vaellus on nopeasti ohi, ja helikopteria odotellessani huomaan olevani hieman pettynyt. Odotin ehkä turhaan suurta jäätikköseikkailua, mutta nyt kävelimme rauhallisesti letkassa muutamat hassut kilometrit jäätiköllä. Vaikka jalassa olikin ensi kertaa jääpiikit, huomasin silti kaipaavani jotakin enemmän. Ehkä jääkiipeily köysien varassa ylös jyrkkiä rinteitä olisi sittenkin ollut parempi vaihtoehto? Samalla mieleni valtasi myös hätääntyneet ajatukset siitä, että mitä jos laskuvarjohypyn jälkeen mikään muu kokemus ei enää tuntuisikaan miltään? Yritin kuitenkin lohduttaa itseäni, että ehkä suurempi syy pienoiseen pettymykseeni oli se tosiasia, että reilu kuukausi sitten vierailin Etelämantereella. Niiden valtavien valkoisten jäätikkömassojen rinnalla kun Franz Josefin kinokset tuntuivat lähinnä lasten takapihan leikkipaikalta.
No Comments