Soolomatkalla Thaimaan saarilla

Tasan neljä vuotta sitten tähän aikaan paistattelin päivää palmupuun alla Thaimaan valkoisella hiekkarannalla ja opettelin selviytymään ensimmäistä kertaa yksin matkalla olosta. Olin etukäteen ajatellut saarihyppelyn Thaimaan paratiisisaarilla olevan mitä loistavin tapa taklata mahdolliset yksinäisyyden tunteet, kun samassa paikassa ei tarvitsisi viipyä liian kauaa. Niinpä matkani veikin reilun viikon aikana Phuketista Phi Phille, Koh Lipelle, Koh Mookille ja Koh Lantalle ennen paluuta takaisin Phuketiin.

Thaimaan olin ennen matkaani mieltänyt lähinnä turistien uudeksi Kanariaksi, mutta matkallani jouduin heti kättelyssä pyörtämään ennakkokäsitykseni: ihastuin nimittäin Thaimaan rentoon rantaelämään, ystävällisiin ihmisiin, vehreisiin saariin valkoisine hiekkarantoineen, tuliseen ruokaan, värikkäisiin puutarhoihin, koristeellisiin temppeleihin kukkalahjoineen, makeisiin hedelmäaamupaloihin ja joka kulman takana tarjolla oleviin seikkailuihin. Vaikka turistikohteissa onkin omat mukavuutensa, oli välillä rentouttavaa löytää itsensä edes hieman sivistyksen ulottumattomista – se jos mikä on lomailun luksusta, ettei enää edes muista, mikä viikonpäivä onkaan meneillään. Thaimaan matkallani parasta kuitenkin taisi olla se, että unohdin hetkeksi Suomessa vallitsevan erokaaokseni ja pääsin alkuun yksinmatkailussa. Eikä loppua näy!

Phi Phi

Phuketissa olin perillä aikaisella aamulennolla. Kentältä suuntasin suoraan Rassada Pieriin, josta ensimmäinen lautta Phi Phille lähti hieman auringonnousun jälkeen. Lautan kannalla nautin trooppisen ilmaston lämmöstä ihollani ja ihastelin lähestyvän Phi Phin saaren silhuettia turkoosista vedestä nousevine karstikallioineen. Hotellin olin varannut aivan Koh Phi Phi Donin sataman lähettyviltä, saaren keskustan Ton Sain ytimestä, sillä halusin olla siellä missä tapahtuu. Hotellini Banyan Villa oli kuitenkin vehreine sisäpihanäkymineen rauhallinen vaikka aivan kulman takaa alkoihin Phi Phin vilkkaat yöelämän keskuskadut. Ensimmäisenä varsinaisena lomapäivänäni en jaksanut oikeastaan tehdä muuta kuin kiivetä saaren näköalapaikalle ja loppuillaksi istahdin rantaravintolaan herkuttelemaan tulisella green curry chickenillä ja katsomaan jännittävää tulishowta. Pian illallisen jälkeen kuitenkin luovutin ja vetäydyin huoneeseeni pitkille yöunille. Yksinmatkaillessa ensimmäinen ilta onkin yleensä se pahin – pitkän matkustuksen päätteeksi uudessa kohteessa olo on hieman hämmentynyt, mikä varsinkin yksin ollessa korostuu.

Seuraavana päivänä virtaa oli onneksi jo huomattavasti enemmän, joten bookkasin itselleni pienen rantakadun kojusta lähes koko päivän mittaisen snorklausretken. Snorklauskohteet eivät olleet kovin ihmeellisiä, mutta rahalle vastinetta onneksi tarjosi saaren ympäristön upeat maisemat ja iltapäivän rentoutuminen The Beach -leffasta tutun Phi Phi Leh -saaren rantamilla – jonne tiensä oli tosin löytänyt muutama muukin turisti. Palatessani pitkähäntäveneen kyydissä takaisin pääsaarelle pääsin näkemään mitä upeimman auringonlaskun ja sitä katsellessani kiitin hiljaisesti itseäni siitä, että olin uskaltautunut lähtemään matkalle yksin, vaikka se etukäteen hieman jännittikin.

Illalla suuntasin uudella energialla rantaravintolaan, jossa en kuitenkaan kauaa yksin istuskellut. Ensin pöytääni läheistyi toinen yksinmatkaileva nainen, joka kainosti kysyi olenko kenties yksin matkalla ja voisiko hän liittyä seuraani. Kun olimme vaihtaneet elämäntarinamme ja tilanneet toiset Singhat, liittyi seuraamme yksin matkalla ollut mies. Ja sitten seuraava. Lopulta löysin itseni heilumasta niiltä teinien valtaamilta bilekaduilta, joille en ensimmäisena iltana ollut uskaltautunut yksin menemään.

Koh Lipe

Juhlinnasta huolimatta heräsin seuraavana aamuna jo anivarhain, sillä jatkoin matkaani Phi Philtä kohti Koh Lipeä. Lähes koko päivän kestävään lauttamatkaan olin varautunut sopivin eväin ja aurinkorasvoin, mutta niin vain kävi, että Thaimaan aurinko yllätti kannella loikoillessa siitä huolimatta. Lauttamatkalla maisemat olivat jälleen kerran henkeäsalpaavan upeita, ja samalla pääsi näkemään muutamia muita Thaimaan saaria, joilla lautta pysähtyi pudottamaan reissaajia ja ottamaan kyytiin uusia matkalaisia. Erityisesti Koh Ngai vaikutti upealta!

Koh Lipellä vastassa ei ollut erillistä satamaa, vaan lautalta hypättiin pitkähäntäveneiden kyytiin, jotka kiidättivät matkailijat kenet millekin rannalle jatkamaan matkaa paljain jaloin omaan hotelliinsa. Koh Lipeä ei syyttä ole kehuttu yhdeksi Thaimaan kauneimmista saarista – vaikka turistit ovat vuosien mittaan löytäneet tämän eristyneen saaren, on elämänmeno siellä vielä varsin rentoa rantamajoineen ja kävelykatuineen. Majapaikaksi olin valinnut saarelta Lipe Castaway Beach Resortin, joka oli juuri sellainen paikka, josta olin ennen matkaani unelmoinut: Aivan rannalla sijaitseva erillisistä bungaloweista koostuva minihotelli, jonka aurinkokatoksissa saattoi kirjaa lukiessa unohtaa ajantajun ja siirtyä vasta pimeyden tultua rantaravintolaan nauttimaan pökerryttävän hyviä thaimaalaisia ruokaherkkuja. Viihdyinkin paikassa jopa niin hyvin, että piipahdin vain yhtenä iltana saaren päärannalla Pattaya Beachillä. Koh Lipellä tunsinkin todella olevani oikeasti lomalla, ja lisäksi huomasin nauttivani yksinolosta. Vain minä, kirja ja silmänkantamattomiin jatkuva merimaisema.

Koh Mook

Koh Lipeltä matka jatkui kohti seuraavaa saarta Koh Mookia, tosin ei kovin hehkeissä tunnelmissa. Onnistuin nimittäin saamaan päärantavisiitin päätteeksi keskellä yötä iskeneen vatsataudin, joten merimatka pikaveneen kyydissä ei ollut mikään parhain matkakokemukseni. Mutta hengissä perille Koh Mookille pääsin, ja vastassa oli resortti, jonka kauneus päihitti mennen tullen monet parhaat rannat -listoilta löytyvät kohteet. Koh Mook Sivalai Beach Resort sijaitsi saaren kapean niemen kärjessä ja laskuveden aikaan meren alta paljastui yhä enemmän ja enemmän liidunvalkoista hiekkarantaa, jota vasten vaaleanturkoosin meren päällä leijaileva valkoiset pilvet muodostivat näkymän kuin suoraan taivaan paratiisista.  Kaiken lisäksi resortissa yöpyi lisäkseni vain muutama muu turisti, joten taudista selvittyäni sain vaellella rannalla yksikseni – jos satoja pieniin kuoppiinsa ja simpukankuoriinsa piiloutuvia rapuja ei oteta huomioon.

Saarella kuitenkin kohtasin ensimmäisen yksin matkailevan painajaisen: yksinäisyydelleni kikattelevat hotellivirkailijat. Koska olin yksin, sain yhden hengen huoneen (tuplaleveällä sängyllä tosin), joka oli numeroitu osuvasti numerosarjalla 111. Tämä aiheutti työntekijöissä jostakin syystä suunnatonta hupia, mutta lopulta huomasin itsekin vetäväni huumoria tästä ottamalla selfieitä bungalowini numerokyltin edessä. Ja ehkäpä samalla tunsin pientä ylpeyttä itsestäni, että olin selvinnyt matkallani en pelkästään pahamaineisesta vatsataudista kaikessa yksinäisyydessäni, vaan myös osasin ensimmäistä kertaa nauraa omalle yksinololleni sitten eroni jälkeen.

Koh Lanta

Koh Mookin hyvästelin kaikella haikeudella, sillä olisin voinut jatkaa lomailuani siellä pidempäänkin. Mutta eteenpäin oli mentävä, ja seuraavaksi vuorossa oli Koh Lanta. Sen olin valinnut kohteeksi oikeastaan vain siksi, että se sijaitsi lauttareitin risteyskohdassa, ja sieltä pääsisi kätevästi takaisin Phuketiin ja paluulennolle. Heti paikan päälle päästyäni harmittelinkin, että olin joutunut jättämään Mookin autiot rannat ja siirtymään tälle tuhannen muun turistin kansoittamalle saarelle. Olin vieläpä onnistunut huokean hinnan perässä valitsemaan kolhon hotellikompleksin Lanta Pura Beach Resortin, joka sentään sijaitsi rauhallisella rannalla ja kävelymatkan päässä saaren yhdeltä ravintolakaduista. Lantalla vietin aikaa vain yhden yön, joten sen parempaa kuvaa saaresta en ehtinyt saamaan, sillä keskityin lähinnä vain nauttimaan Thaimaan auringosta toiseksi viimeisenä lomapäivänäni. Lantalta olisi varmasti löytynyt parempiakin paikkoja ja paljon tekemistä, mutta joskus lomalla taitaa kaivata myös vain paikalla oloa.

Illalliselle suuntasin ravintolakadulle, josta valitsin tunnelmallisen meren päälle rakennetun pikkuravintolan. Yksin en kuitenkaan pöytään ehtinyt istahtamaan, sillä viereinen pöytäseurue viittoili minut liittymään heidän seuraansa. Yksin matkalla olon päätteeksi olikin kiva saada seuraa ja vaihtaa reissukuulumisia muiden matkalaisten kanssa. Hassua onkin, että vaikka matkalla olisikin yksin, ei välttämättä koskaan tarvitse oikeasti olla yksin.

Phuket

Lopulta vastaan tuli viimeinen kokonainen matkapäiväni ennen Suomeen ja arjen pyörteisiin paluuta. Kun hyppäsin Lantalta Phuketiin vievään lauttaan, asetuin istumaan lautan kannen takaosaan roikottaen jalkojani rennosti lautan reunan yli ja katselin edessä vaihtuvia maisemia, tunsin pienen läikähdyksen sisälläni. Minusta tuntui kuin olisin katsellut aivan eri silmin näitä samoja maisemia kuin viikko sitten toiseen suuntaan samaisella lautalla matkatessani. Viikon aikana olin jotenkin vapautunut kuorestani, ja heittänyt syrjään sen kaiken eroahdistuksen, jota Suomessa koin. Tunsin myös ensimmäistä kertaa vahvasti, että selviän elämästä hyvin myös yksin. En tiedä kuinka monta viikkoa tai kuukautta Suomessa tähän samaan olisi kulunut, minkä Thaimaa teki minulle viikossa.

Phuketista olin valinnut itselleni rantakohteiden sijaan ylempänä kukkuloilla sijaitsevan pienen Boomerang Village Resortin Tripadvisorin pisteiden perusteella, ja perille päästyäni en joutunut pettymään. Kaiken lisäksi sain upgreidauksen heidän sviittiinsä, mikä näin yksinmatkustavalle tuntui varsin ylentävältä Koh Mookin huone-episodin jälkeen. Huoneeseen päästyäni viikkasin kylmästi syrjään sydämen muotoon asetellut pyyhejoutsenet ja punaiset kukkien terälehdet, ja korkkasin minibaarista jääkylmän Singhan. Sitä siemaillessa katselin omalta isolta parvekkeeltani hymy huulillani meren taa laskevaa aurinkoa ennen kuin suuntasin hotellin ravintolaan illalliselle. Kauhukseni siellä oli meneillään paikallisen Elviksen show, mutta lopulta ruokailun jälkeen huomasin pomppivani tanssilattialla sydämeni kyllyydestä muiden matkailijoiden kanssa. Vehreän puutarhan läpi sviittiini kävellessäni mietinkin, että tällaisen illan jälkeen kelpaa kyllä palata takaisin Suomen loskasäihin – olihan minulla mukana monta upeaa muistoa. Omasta kasvutarinastani puhumattakaan.