10 random faktaa minusta matkoilla

Kesällä reissussa ollessa päätin viimeisenä matkapäivänä lentokentällä myöhässä olevaa lentoa odotellessa listailla ylös muutamia havaintoja itsestäni matkalla: niitä pieniä yksityiskohtia, outoja tai hauskoja, hyviä tai huonoja juttuja, joihin en varmastikaan arjessa kiinnitä niinkään huomiota itsessäni, mutta reissussa ollessa ne omalla tavallaan korostuvat. Eli tässä ne tulevat – 10 paljastusta matka-minästäni:

Rinkan räjähdys

Olen kotona varsin siisti ihminen ja inhoan epäjärjestystä. Reissussa ollessa tämän piirteen huomaa siinä, että rinkassani vallitsee aina kurinalainen järjestys ja tiedän tasan tarkasti mikä kuuluu minnekin rinkan uumenissa. Mutta annahan olla kun pääsen dormin tai jaetun huoneen sijaan omaan huoneeseeni – rinkkani räjähtää ympäriinsä muutamissa minuuteissa. Hetken päästä katson epäuskoisena ympärilleni ja mietin, mitä ihmettä tapahtui. Nimittäin jostakin syystä kuin vahingossa levittelen tavaroita joka paikkaan. Ehkä yritin kaivaa jotakin esiin rinkastani tai aloin siivoamaan sitä, mutta lopputulos on useimmiten se, että tavaroita lojuu siellä täällä. Ja lähtöä ennen joudun suorittamaan massiivisen uudelleen pakkaamisen.

Nettikiukku

Reissussa ollessa pärjään hyvin ilman nettiä useita päiviä ja viikkoja, ja välillä jopa toivon, että nettiyhteyksiä ei olisi joissakin kohteissa ollenkaan – silloin voin todella irtautua kaikesta siitä arjesta, jonka jätin reissulle lähtiessäni taakse sekä ottaa aikalisän siihen kaikkeen kommunikaatioon, johon sosiaalinen media tuo välillä omat paineensa. Joten saatankin myhäillä tyytyväisenä kun majapaikka kertoo pahoitellen heidän nettinsä olevan rikki tai kun matkaopas ilmoittaa, että seuraavien päivien aikana emme olisi nettiyhteyksien äärellä. Mutta auta armias, jos minulle on sanottu, että “juujuu täällä on netti ja tässä salasana ole hyvä vain” ja sitten epätoivoisesti yritän hakkeroitua verkkoon usean kymmenen minuutin ajan vain todeta sen toimimattomuuden. Tai alan lataamaan kuvia verkkoon odotellen kärsimättömänä yhden kymmenesosan kuvasta latautuessa eetteriin 1 tunnin aikana. Pahimmillaan refresh-painalluksista kumpuaa aivan jäätävä sisäinen nettikiukku ennen kuin tajuan lopettaa koko homman ja vetää puhelimen takaisin offlineen. Näissä tilanteissa en sentään ole vihainen kenellekään muulle kuin itselleni, että tuhlasin omaa aikaani nettiyhteyden metsästämiseen.

Tippausjännitys

Useimpiin kohteisiin matkatessani otan useista käytännönjärjestelyistä ja yksityiskohdista selvää, mutta yksi hyvin tärkeä asia minulta liian usein unohtuu. Nimittäin paikalliseen tippauskulttuuriin perehtyminen summineen päivineen. Toisaalta joissakin kohteissa olen sitä kyllä yrittänyt selvittää etukäteen, mutta mennyt vain entistä enemmän sekaisin siitä, miten kuuluisi toimia.

Joten kun siirryn lentokentältä majapaikkaan, saatan alkaa taksissa tai viimeistään majapaikassa hikoilemaan tippausvinkkien puutteessa – pitäisikö minun jättää tippiä, onko se suotavaa täällä vai loukkaavaa toimintaa, mikä olisi sopiva summa, sellainen joka ei ole liian tökerö tai överi. Niin, ja mikä se valuutta olikaan jossa tippi kannattaisi maksaa? Ja odotapa vain sitä pelonsekaista tunnetta, kun väsyneenä raahustat majapaikkaan keskellä yötä ja check-iniä tehdessäsi silmät puoli ummessa laukunkantaja nappaa laukun mukaansa ja lähtee sitä raahaamaan päättäväisesti huoneeseesi. Yritän usein vikistä että voisin sen tehdä itse, mutta useimmiten luovutan – ja huoneeseen päästessäni olen jälleen nolon tilanteen edessä kun en tiedä paljonko pitäisi tipata ja tietenkään paikallinen valuutta ei ole koskaan käden ulottuvilla. Ollapa jenkkituristi, jolle tippaaminen on arkipäivää.

Historiahöpinöiden ahdistus

Useimmissa matkakohteissa palkkaan mielelläni paikallisen oppaan tai kuskin mukaani kierrättämään minua vaikkapa päivän ajaksi ja kertomaan kiinnostavia asioita maasta, mutta myös paikallisten elämästä – sellaisia pieniä juttuja, joita ei matkaoppaista välttämättä voi lukea. Usein nämä oppaat tai kuskit ovat olleetkin aivan mahtava lisä koko reissuun,  kuten Azerbaijanin mutavuorien mies, Itä-Timorin orpopoika, Papua-Uuden-Guinean majapaikan isäntä tai ugandalaisen pikkukylän opettaja. Lähes aina jokainen paikallinen haluaa esitellä maataan ylpeänä sinne tulleelle turistille, mutta joskus huomaa, etteivät he taida olla unelma-ammatissaan, kuten vaikkapa yhdelle Romanian retkelle oppaakseni sattui…

Mutta yksi asia minkä olen vuosien kuluessa huomannut itsestäni reissaajana on se, etten vain pysty keskittymään montaa tuntia putkeen pelkkiin historiahöpinöihin ja kirkkokierroksiin. Oppaalta on kiva kuulla pääseikat, mutta mieluummin historialliset yksityiskohdat luen itse, joko paikan päällä tai sitten ennen tai jälkeen reissun, jos haluan syventyä aiheeseen enemmän. Mutta eniten ahdistun siitä, jos tahtomattani joudun jumittamaan vaikkapa museossa useamman tunnin oppaan jorinoita kuunnellessani. Näin kävi esimerkiksi Tadzikistanissa, jossa ensimmäisessä museossa kuuntelin kiinnostuneena yksityiskohtia maan historiasta ja löydöksistä, mutta kun seuraavassa pienemmässä paikassa jouduin kuuntelemaan uudelleen samat asiat, ahdistuin niin että hyvä etten hypännyt museon ikkunasta ulos tai piiloutunut vessaan ikuisiksi ajoiksi.

Aasialaisen jonon jatkoksi

Suomessa ollessa tiedän tasan tarkkaan mitä jono tarkoittaa ja kuinka siinä tulee käyttäytyä, ja mielelläni myös annan tilaa vaikkapa vanhemmille henkilöille jonossa. Mutta kun lähden reissuun ja huomaan matkakohteessa (useimmiten Aasiassa), että paikallisten jonotus on kaikkea muuta kuin peräkkäin oman vuoron odottamista, niin oma jonokäyttäytymisenikin muuttuu enemmän eläimellisemmäksi paikallisten tyyliin. Näissä maissa on nimittäin täysin normaalia punkea eteenpäin sieltä missä tilaa vähänkään on ja paikoilleen (jonoon) pysähtynyt henkilö tulkitaan usein odottavan jotakin muuta eikä pyrkivän eteenpäin. Niinpä itsekin olen oppinut coolisti vain etenemään tässä ihmismassassa sieltä missä on edes sentti tilaa.

Kokemuksen kautta minua ei niinkään enää vaivaa tämä paikallisten rynniminen sinne sun tänne – maassa maan tavalla – mutta sen sijaan länkkärituristien jonokooma saa minut näkemään punaista. Kun aasialaisia sykkii eteenpäin vasemmalta ja oikealta, melkein ylä- ja alapuoleltakin, niin en voi ymmärtää, miksi ihmeessä jotkut ihmiset yrittävät odottaa kärsivällisesti paikoillaan, että ehkä heidän vuoronsa kohta tulee.  Joskus olen jopa päätynyt ohjeistamaan liikennepoliisin tavoin näitä länkkäreitä miten heidän tulee “jonossa” edetä. Reissusta kotiin tullessa minua usein ihmetyttää Helsinki-Vantaan lentokentällä miten paljon tilaa lentokenttäbussissa ihmisten ympärillä ja ulos sieltä astuessa on, onneksi sentään ainakin toistaikseksi Alepaan suunnatessa mieleen on muistunut kuinka jonottaa suomalaisittain.

Peruna-fani täällä moi

Minulta on joskus kysytty, että kaipaanko reissussa ollessa jotain erityistä ruokaa Suomesta ja vuosikausia vastaukseni on ollut, etten kaipaa oikeastaan mitään. Mutta nyt olen sen ultimate-Suomi-suosikkini tajunnut – nimittäin perunat! Ihan sama missä muodossa niitä reissussa ollessa on tarjolla, otan ne aina yhtä tyytyväisenä vastaan. Tämä korostui erityisesti stan-valtioiden kierroksella, jossa olin melkeinpä viikon päivät syömättä mitään kiinteää ruokaa vatsataudista johtuen. Yhtenä päivänä kuitenkin huomasin kaipaavani perunoita, ja kun sain ranskalaiset potut eteeni, olo oli kuin taivaassa. Ja kun Aasia-turneeni päätteeksi sain Bhutanissa lautaselleni juusto-chili-perunoita olin vakuuttunut siitä, että perunat pelastavat reissaajan elämän. Perhe taisi katsoa vähän ihmeissään kun lapoin menemään pelkkiä pottuja.

Sleeping beauty seikkailemassa

Laita minut sitten lentokoneeseen, autoon, junaan, laivaan, härkävankkuriin tai mihin tahansa kulkuneuvoon joka heiluu ja pitää ääntä, niin tasan varmasti vaivun sikeään uneen. Mitä kovempi meno ja rynkytys, sitä varmemmin nukahdan. Joskus olen jopa toivonut turbulenssin kestävän koko lentomatkan, sillä silloin nukun lähes taju kankaalla vaikka kuinka monta tuntia putkeen. Ja joskus olen lennolla herännyt säikähtäen, että miten ihmeessä voidaan jo nyt laskeutua, sillä vastahan koneeseen astelin, vain huomatakseni nukkuneeni koko matkan siitä lähtien kun kone on lähtenyt rullaamaan kentällä.

Ja esimerkiksi reissatessani  viikkotolkulla Kapkaupungista Nairobiin rekasta bussiksi tehdyssä overland truckissa, sain reissukavereiltani lempinimen sleeping beauty – kaikki olivat ihmeissään siitä, miten pystyin nukkumaan tuntitolkulla siinä rekan höykkyytyksessä Afrikan pomppuisilla teillä. Ja kieltämättä, joskus itseänikin varsinkin autoreissuilla ärsyttää nukahtamiseni – maisemien katselu kun olisi mitä mahtavinta puuhaa. Yksi erikoisimpia nukkumapaikkojani on muuten tainnut olla Panamasta Kolumbiaan suunnanneen purjeveneen kannen penkillä joogamattoon kääriytyneenä. Kun muiden matkalaisten kanssa taistelimme merenkäynnissä penkeissä pysymisestä, huomasin pian ainoan ratkaisun itselleni olevan itseni joogamatolla penkkiin köyttäminen burrito-tyyliin, sillä nukahtelin tämän tästä enkä halunnut kierähtää yli laidan.

Korvatulpat

En edes enää muista, millä reissulla ensimmäistä kertaa käytin korvatulppia, mutta sen tiedän, että tuon kokemuksen jälkeen aloin käyttää niitä myös kotona ollessa. Ei sillä, että Suomi-kodeissa yöt olisivat olleet meluisia, vaan opin nopeasti, että kun laitan korvatulpat korviini nukahdan nopeammin ja nukun koko yön paremmin. Koukutuin siis korvatulppiin nopeasti, ja enää en pysty nukkumaan mitä hiljaisemmassakaan paikassa ilman niitä (pois lukien liikkuvat ajoneuvot, kuten yllä mainitsen). Kun reissussa tai kotona ollessa kuulen ihmisten valittavan huonosti nukutuista öistä, alan todennäköisesti paasaamaan korvatulppien elämää muuttavasta voimasta, ja voin kuvitella, ettei silloin hörhöleima ole osaltani kaukana. Parhaat korvatulpat löytyvät muuten Class Ohlsonilta neonväristä rasioista!

Kylmien ja kuumien juomien ällötys

Reissussa (tai kotonakaan) ollessa en voi sietää jääkylmää vettä, saati sitten vesilasista hampaita vasten paiskautuvia jääpaloja. Ihmettelen aina ja kaikkialla sitä, miksi ihmeessä pullovettä pitää myydä kylmäkaapeissa, kun se on sopivinta aivan huoneenlämpöisenä. Mitä kuumempi matkakohde, sitä varmemmin en ainakaan juo kylmää vettä. Ja sama toisinpäin. Nimittäin en voi sietää tulikuumia juomia, joita varsinkin teen muodossa joissakin maissa eteen tarjoillaan. Lähes aina miksaan niihin oman vesipulloni vettä lämpötilan tasoittamiseksi, ja puhaltelen kuppiin minuutin jos toisenkin, ja useimmiten saan kummastuneita katseita osakseni. Pahoittelut varsinkin paikalliselle tee-kulttuurille, mutta kuumaa juomaa sisältävää kuppia en voi laittaa lähellekään suutani! Sen sijaan voin kaikella antaumuksella nauttia lämpötilaltaan väljähtänyttä teetä tai kahvia, olinpa sitten matkoilla tai kotona Suomessa.

Ystävinä koirat, lapset ja mummot

Matkoilla ollessa huomaan useasti yhden yhteisen tekijän – nimittäin koirien, lapsien ja mummojen kiinnostuksen itseäni kohtaan. Tiedän, että eläinten, varsinkin hevosten ja koirien kanssa, olen omimmillani, joten ei ihme, että matkakohteissakin koirat mielellään ottavat minut ystäväkseen, olivatpa ne kuinka puolivillejä tahansa. Mutta sitä jaksan välillä ihmetellä, miten lapset eri puolilla maailmaa ovat aina niin iloisia, rohkeita ja luottavaisia minua lähestyessään – siitäkin huolimatta, etten ole paljoa tottunut lasten kanssa elämässäni olemaan, tuntuu näissä kohtaamisissa kaikki lopulta tosi luonnolliselta. Rakastan niitä kaikkia hymyjä, ujoja katseita, kädestä kiinni ottamisia, spontaaneita halaamisia, mitä lapset ympäri maailman ihan yllättäenkin saattavat minulle suoda. Vaikka heitä aluksi kuinka jännittäisi, lopulta heidän kiinnostus usein voittaa pelon, vaikken itse ainakaan tietoisesti yritä mitään tällaista saada aikaan. Ja niin, kolmantena on myös mummot, joiden kanssa bondaan useasti mitä erikoisemmissa paikoissa, sellaisissa, joissa yhteistä kieltä ei todellakaan ole olemassa – kuten vaikka Ugandan ja Ruandan rajalla.