Erikoisimmat matkakohteeni

Matkailuun liittyen varmasti eniten kuulemani kysymys on ollut: “Mitkä ovat olleet parhaat matkakohteet?”. Koska maita ei vain mitenkään voi laittaa paremmuusjärjestykseen, olenkin kirjoitellut liudan postauksia parhaista matkakohteista eri teemoilla sekä muun muassa listannut Top 10 kokemukset maailmanympärimatkalta, jossa vilahtelee useita eri matkakohteita. Mutta mitä jos tämä eniten kysytty kysymys käännettäisiinkin päälaelleen, osaisinko vastata siihen, että mitkä ovat olleetkaan surkeimmat matkakohteet? En todellakaan osaisi. Nimittäin jokainen matkakohde on ollut elämys ja kokemus itsessään, eikä ainakaan vielä ole kertaakaan matkalla ollessa iskenyt tunne, että tänne ei kyllä kannata matkustaa. Mutta jotta saisin esiteltyä myös niitä kohteita, jotka eivät ehkä maailman parhaat -listoille muuten päätyisi, päätin kirjoitella ylös viisi erikoisinta matkakohdetta, missä olen vieraillut. Lähtisitkö sinä matkalle näihin maihin?

Guinea-Bissau

The Most Travelled People -listan tuloskorttini mukaan Guinea-Bissau on kaikista niistä 107 vierailemastani maasta yksi harvinaisimmista paikoista, jonne kukaan ylipäätään matkustaa. No miksi minä sitten sinne päädyin? Olin pari vuotta sitten lomamatkalla Gambiassa, ja kun naapurimaa Senegal oli jo nähty, päätin lähteä vieläkin edemmäs yhä köyhempään maahan Guinea-Bissauhun viemään pientä lahjoitusta paikalliselle koululle. No eihän se reissu ihan putkeen mennyt, sillä ensinnäkin Senegalin puolella olin sivustaseuraajana moottoripyöräonnettomuudessa ja Guinea-Bissaun rajalle päästyä kuskini ei saanutkaan lupaa ajaa autoa rajan yli. Joten ei kun vain jalkaa toisen eteen ja rajan yli taksikyytiä tinkimään.

Senegalin puolelta Guinea-Bissauhun tullessa maa yllätti vehreydellään. Banaanipuiden jättikokoiset lehdet kurkottelivat pientareelta tielle auringonvalon perässä ja runsasvartiset puut loivat kaivattuja varjopaikkoja asuintalojen pihapiiriin. Vehreyden keskeltä paistoi kuitenkin maan köyhyys. Vieraillessani pienessä maaseutukyläkeskittymässä, sain kuulla päivien olevan täynnä työtä, jotta ruokaa saadaan pelloilta pöytään, eikä tästä syystä kaikkia lapsia voida todellakaan lähettää koulunpenkille. Mutta pihamaalla lasten kanssa telmiessä ja kananpoikasia väistellessä ei heidän olemuksestaan kuitenkaan huomannut huolestuneisuutta, päinvastoin: kyläläisistä välittyi hetkestä nauttiminen sekä lämpö ja toisista huolehtiminen. Elämän surkuttelun sijaan tämän kylän väki osasi ottaa ilon irti – pihapiiriin oli puunoksilla verhoiltu alue baarille, jossa tarjoiltiin kylän erikoisuutta, cashew-pähkinöistä tehtyä viinaa. Ja voi sitä naurun määrää, kun minut istutettiin muovijakkaralle ja urhoollisesti siemailin tätä juomaa kyläläisten katsellessa ympärillä.

Madagaskar

Madagaskar oli ollut haaveenani pitkään, ei vähiten sen erikoisten luontokohteiden vuoksi. Vaikka ennen Madagaskarille tuloa olin jo aiemmin matkaillut useissa Afrikan maissa sekä maailman mitä köyhimmissä kolkissa, olivat viikot Madagaskarilla silti jollakin tapaa pysäyttäviä. Mitä pidemmälle kohti maan länsiosaa matka kulki, sitä kuivemmiksi ja karuimmiksi maisemat muuttuivat. Elämän alkeellisuus ja jonkinlainen epätoivo iski vasten kasvoja. Maaseudulla ihmiset asuvat pienissä riuista kyhätyissä majoissa, auringon porottamilla pihamailla ei kasvanut kasvin kasvia, läheiset joenuomat olivat kuivuneet pieniksi noroiksi, jos niissä edes hädin tuskin vettä virtaa, ja joka puolella roihuavat kulottamiset tekevät maisemasta sellaisen kuin olisi saapumassa helvetin porteille.

Mutta tämän vastapainoksi Madagaskarilta löytyi mitä ihmeellisempiä ja upeampia luontokohteita. Ensinnäkin kiipeily Thingyn luonnonpuiston rosokivikallioilla oli pelkoa ja adrenaliiniryöppyjä täynnä, mutta huipulle päästessa maisemat olivat kaiken sen vaivan arvoiset: Tummanpuhuvat piikkihuippuiset kalliot kohoilivat mystisesti ympäriltäni ja niiden välissä olevat jyrkät syvänteet näyttivät pohjattomilta. Vaikutti siltä kuin olisin astunut tarujen maahan, sellaiseen josta kuvia näkee vain joissakin fantasia-elokuvissa. Tsingyn lisäksi Madagaskarin toinen UNESCO-kohde Baobab Avenue oli myös kertakaikkiaan unohtumaton. Morondavan lähistöltä löytyvän hiekkatien molemmin puolin kasvaa useita satoja vuosia vanhoja Baobab-puita. Erityisesti auringonlaskun aikaan baobab-puiden mustat ääriviivat näyttivät kuin joiltakin mystisten satujen hahmoilta, jotka dramaattisesti kurkottelivat käsiltä näyttäviä latvaoksiaan kohti korkeuksien väriloistoa.

Ja entäs ne Madagaskarin erikoiset pienet kylät tuktuk-kuskeineen tai metsäpalstat omituisine eläimineen? Yllätys myös oli, että Madagaskarilta Morondavasta löytyi kilometreittäin pitkää valkoista hiekkarantaa silmänkantamattomiin. Rannalla ei todellakaan ollut turistin turistia, vaan ainoastaan muutama hassu kalastajavene, muuten rannat olivat tyhjää täynnä.

Papua-Uusi-Guinea

Papua-Uusi-Guinea on ollut yksi jännittävimmistä matkakohteista mitä olen kokenut! Ennen matkaani olin kuullut useita varoituksia maan vaarallisuudesta ja kaiken kukkuraksi maahan päästyäni pääsin jo heti kättelyssä kokemaan jännitysmomentteja paikallisbussin kyydissä ennen kuin pääsin majapaikkaani sademetsän keskelle. Mutta ne Papua-Uuden-Guinean sademetsät olivat vertaansa vailla! En ole missään nähnyt niin vehreän runsasta trooppista metsikköä kuin täällä, eikä todellakaan ole ihme, että Papua-Uuden-Guinean metsistä on vielä lähiaikoinakin bongattu uusia lajeja.

Paras tapa kokea metsien lumo on tietenkin yöpyä keskellä sademetsää ja sen lisäksi tehdä tutustumisretkiä yhä syvemmälle metsikköön kanootilla jokiuomia pitkin. En tiedä olenko koskaan kokenut yhtä mieleenpainuvaa elämystä, kuin lipua pitkin jokea paikallisen mamman ohjaamalla kiikkerällä puusta kaiverretulla kanootilla! Rantareunamien taustoilla kohosivat vuortenkumpareet, joita päällysti runsas sademetsäpuusto ja niiden yllä leijaili utuisia sumupilviä. Minne tahansa katsoikaan, näkyi ympärillä vain tiheää metsää. Jokiuomaa pitkin vastaan tuli silloin tällöin muiden kylien asukkaita. Ymmärsin pian tiheää sademetsää tuijotellessani, että joki oli näiden kylien ainoa kulkuväylä ja auton virkaa täällä tiheässä metsikössä toimittavat nämä pienet puukanootit. Mutta metsien lisäksi Papua-Uusi-Guinea tarjosi yllätyksen pinnan alla – Maan sanotaan tarjoavan maailman upeimmat koskemattomat koralliriutat, joita pääsin itse todistamaan kylän lapsien opastamana!

Pääsiäissaari

Pääsiäissaari oli aina kummitellut mielessäni yhtenä erikoisimmista paikoista, mitä maailmasta löytyykään. Niin kaukaiselta, eristäytyneeltä ja jollakin tapaa saavuttamattomalta. Kuka sinne nyt muka matkaisi? Mutta onneksi maailmanympärimatkani lentolippupaketti mahdollisti minulle piipahduksen Pääsiäissaarella, sillä tuo piskuinen, mystinen saari hurmasi minut täysin.

Keskellä Tyyntä valtamerta sijaitseva Pääsiäissaari on kooltaan superpieni, vain noin 20 kilometriä. Saaren pääkaupunki Hanga Roa on piskuinen kylä, jolta löytyi yksi pääraitti. Sillä vastaan saattoi kävellä surffareiden lisäksi perinneasuisia paikallisia. Myyntikojuissa myytiin pikkuananaksia ja niiden takana nakuteltiin perinteisiä polynesialaisia tatuointeja. Saaren pieneen kokoon kätkeytyy kuitenkin jotakin suurta ja vaikuttavaa: Saaren joka kolkassa voi nähdä lukuisia erikoisia Moia-kivipatsaita, noita entisaikojen mystisiä kivimiehiä, joilla on omat tarinansa kerrottavanaan. Erityisesti Ahu Tongarikin 15 jättipatsaan rivistö meren rannalla oli niin vakuuttavan lumoava, että niitä tuijotellessa paatuneempikin matkailija herkistyi saaren historian vilistessä silmissä. Pääsiäissaarten luonnonpuistot tarjosivat omalaatuista rauhaa, ja noita kumpuilevia maisemia ei voinut muuta kuin ihailla miettien omaa pienuuttaan tässä upeassa maailmassa.

Itä-Timor

Ennen Itä-Timoriin matkaamista en tiennyt tuosta pienestä maasta oikeastaan mitään muuta kuin sen raa’an sotahistorian ja vasta lähiaikoina saadun itsenäisyyden. Jännittyneenä suuntasinkin pääkaupunki Diliin, jonka pieni koko yllätti. Lisäksi vaikka pääkaupunkia on viimeisten vuosien aikana rakennettu isolla kädellä, pystyi katukuvasta silti näkemään sodan runtelemia rakennuksia. Mitä pidempään vietin aikaa Dilissä ja tein retkiä lähiympäristöön, sitä enemmän vakuutuin maan rujosta kauneudesta ja paikallisten ystävällisyydestä sekä kiinnostuksesta niitä harvoja matkalaisia kohtaan, jotka maahan eksyvät. Mutta silti maan rankkaa historiaa ei voinut unohtaa, se oli vieläkin läsnä. Jos ei katukuvassa, niin ihmisten mielissä, niissä tarinoissa, joita kuulin.

Itä-Timorista löytyy hyvin erilaisia kolkkia, mutta maan huono tieverkosto tekee maan tutkimisesta hankalaa. Rankkasateet saattavat huuhtoa yhdessä yössä jopa kokonaisen tiepätkän mennessään. Mutta meri on Itä-Timorissa läsnä, erityisesti Dilissä. Paikallislautalla pääsee parissa tunnissa hurauttamaan läheiselle Atauron saarelle, jonka pehmeän rantahiekan täyttämän kylänraitin meno oli kuin tuulahdus menneestä ajasta. Bambuista kyhätyissä kaislakattoisissa markkinakojuissa myytiin lähinnä merenantimia ja muuta välttämätöntä käyttötavaraa, ja sunnuntaimarkkinoille kerääntyi koko saaren väki. Lapset telmivät meressä ilkosillaan, aikuiset istuskelivat varjokatoksien alla markkinaherkkuja maistellen ja kiikkerien puukanoottien kyytiin lastattiin milloin mitäkin ostoksia.

Atauron saaren rannoilla ei paikallisten veneiden lisäksi ollut tungosta. Aamupäivällä laskuveden aikaan rantahietikko kasvoi kasvamistaan, jolloin meren alta paljastuva pehmeä hietikko oli kuin tehty kävelyretkiä tai rantaviivalla loikoilua varten. Iltapäivällä nousuveden myötä oli aika lähteä rannan edessä oleville koralliriutoille, jossa vedenalainen maailma tarjosi viihdettä koko päivän löhöilyn edestä häikäisevän upealla väriloistollaan ja lajirikkaudellaan – oli kuin olisi uinut keskellä Avara luonnon -dokumenttia.