Menu
Uzbekistan

Uzbekistan – nähtävää seuraavalle reissulle

Herään Tadzikistanin Khujandissa aamuvarhaisella, sillä tänään on edessä miltei kokopäivän matkustaminen maata pitkin Uzbekistanin puolelle aina Tashkentin kaupunkiin saakka. Raja-asemalle saakka matka kulkisi tutun jeepin kyydissä, mutta raja ylitettäisiin kävellen rinkat selässä ja Uzbekistanin puolella tulisi sitten hypätä bussin kyytiin loppumatka taittaakseen.

Lepäilen jeeppimatkan ajan psyykaten itseäni ja keräten voimia rinkan kantamiseen, sillä viimeisen viikon aikana sairastamani vatsatauti on vienyt voimat kaikesta fyysisestä ponnistelusta. Raja-asemalle saavumme juuri pahimmilleen keskipäivän kuumimmalla hetkellä, kun seisovassa ilmassa mittari lähentelee 40 asteen lukemia. Mutta ei auta muu kuin kammeta rinkka selkään, jonka onnistun tekemään vasta kolmannella yrittämällä, vaikka ennen sairastumistani tuo 12 kiloinen rinkka nousi kevyellä heitolla selkään. Pikku puhaltelut, ja ei kun askeltamaan ensimmäiseen tsekkauspisteeseen. Jonkin ajan kuluttua passiini isketään leima ja olen ulkona Tadzikistanista. Maiden väliselle ei kenenkään -maa-alueelle otan taktiikakseni kävellä tasaista vauhtia niin nopeasti kuin vain pääsen, jotta tuo parin kilometrin matka tukahduttavassa auringonpaahteessa olisi mahdollisimman pian ohi.

Hiki valuu noroina otsaltani, mutta en luovuta ja hidasta vauhtia. Päämäärä, Uzbekistanin puoleilen raja-asema siintää jo silmissä. Loppua kohden alan kuitenkin ihmettelemään ohitseni matkatavaroineen jopa sprinttaavia ihmisiä. Minne ihmeessä heillä on noin kiire tässä kuumuudessa? Passintarkastuspisteelle päästessäni saan syyn selville. Vain kaksi tarkastuspisteen luukkua on auki, ja takaani kirmaa bussilasteittain lisää väkeä. Kaikki haluavat olla ensimmäisenä leimaamassa passiaan ilman joutumista massojen taakse jonoon tässä kuumuudessa. Kiristän myös askeleitani ja ryhmityn yhdelle lippuluukulle.

Kohta ihmisiä kiilaa ohitseni vasemmalta ja oikealta, ja joku nuori mies yrittää ängätä eteeni jonoon, mutta en luovuta paikkaani vaan kiilaan itseni aivan liki edellä olevaa ja levitän rinkan viilekkeissä pitämiäni käsiä kyynärpäistä sivuille. Lopulta mies luovuttaa punkemisensa ja tyytyy jäämään sivulleni kärkkymään sopivaa hetkeä rynnätä jonosta vahingossa vapautuvaan tilaan. Keskityn puristamaan rinkkaani viilekkeitä ja tuijotan eteenpäin, jottei pahaoloaalto ottaisi ylivaltaa. Tukala kuumuus, ahdas jonopaikka ja painolasti selässä ei todellakaan ole mikään paras yhtälö vatsatautiselle. Mutta ei auta muu kuin pakottaa itsensä äärirajoille. Kuluu minuutteja ja taas minuutteja, jotka muodostavat ehkä tunnin mittaisen tyhjyyden mieleeni. Lopulta tulee vuoroni ojentaa passi, vaikka siihenkin väliin pari jantteria yrittää ujuttaa omia käsiään. Onneksi virkailija ottaa passini käsittelyyn ja pääsen vihdoin jatkamaan matkaa luukulta eteenpäin.

Saan kuitenkin kuulla, että Uzbekistanin puolella vastassa ollut bussi olisi myöhässä ja joutuisimme odottelemaan ehkä tunnin raja-asemalla ennen sen kyytiin pääsemistä. En enää jaksa kannatella rinkkaani, hädin tuskin itseäni. Irrotan rinkan selästä lattialle ja lysähdän itse perässä. Hapuilen vesipulloa repusta. Tekee mieli pirskoa vettä ympäri kasvoja siinä kuumuudessa. Huohotan hetken paikoillani, ennen kuin hengitys ja olo tasaantuu. Jonkin ajan päästä huomaan armeijapukuisen miehen kantavan luokseni vanhaa puista penkkiä. Hän kehottaa minua istumaan siihen samalla kun komentaa muut odottelemaan kyytejään ulos raja-aseman sisältä. Kiitän häntä helpottuneena. Ajankulusta viis, täällä olisin sentään varjossa.

Lopulta bussi kaartaa pihaan ja pääsen kapuamaan sen kyytiin. En muista hetkeen, että mikään olisi tuntunut niin hyvältä kuin ilmastoidun bussin pehmeä penkki. Kun lopulta bussi selättää Tashkentin nykivät ruuhkat ja pysähtyy vanhan neuvostoaikaisen hotellikompleksin eteen, on aurinko jo alkanut laskemaan. Hotellilla hoidan pakolliset sisäänkirjautumismuodollisuudet, vaihdan rahaa ja ostan huoneeseeni juotavaa ja pientä purtavaa.

Huoneestani katselen likaisen ikkunan läpi auringonlaskun viimeisiä säteitä. Harmittaa. Harmittaa oma olotila, joka on vienyt parhaimman terän viimeiseltä viikolta. Vaikka olen onnistunut jatkamaan matkaa ja näkemään uusia paikkoja, on energiat aika lopussa. Mutta samalla minua harmittaa myös se, että stan-valtioiden kiertomatka on lopussa. Alkuperäinen suunnitelmani oli jatkaa Tashkentista reissaamista Uzbekistanissa tutustuen erityisesti sen kiehtovaan Samarkandin kaupunkiin ja sen loisteliaan värikkäisiin entisaikojen rakennuksiin sekä historiaan yhtenä Silkkitien merkittävimpinä kohteina. Muita kiehtovia matkakohteita listallani olivat Unescon kohteet Bukhara ja Khiva. Ja toki olisi ollut mielenkiintoista päästä näkemään syrjäseutujen kauneutta ja keskeltä autiomaata löytyvä kadotettu Khwarezmin linnoitus.

Uzbekistanin jälkeen matkani olisi vielä jatkunut Turkmenistanin puolelle näkemään erikoinen Helvetin portti sekä toki myös maan muita omaleimaisia kohteita. Mutta ehkä kohdallani onni onnettomuudessa oli, että jo ennen reissuani olin päätynyt lyhentämään matkani loppumaan Tashkentiin. Nyt nimittäin koin, että vaikka kuinka reissun päättyminen tuntui kaihoisalta, oli minun tapauksessani ainoastaan vain järkevää päästä kotiin hoitamaan itseni kuntoon ennen seuraavia seikkailuja.

Niinpä Tashkentistä mieleeni jäi lähinnä hotellini lisäksi erikoinen pieni yksityinen sairaala, jossa minulta otettiin ties mitä testejä ja skannattiin niin mahalaukkuani kuin suolistoani eri löydöksien perässä. Sentään viimeisenä iltana Tashkentissä pääsin kävelylle lähialueelle ja illallistamaan uzbekistanilaisia perinneherkkuja tarjoilevaan ravintolaan matkaystävieni kanssa. Kun kuuntelin illallispöydässä tarinoita Uzbekistanin ihmeistä, päätin, että vielä joskus palaan tähän kiehtovaan maahan. Nyt näkemäni oli vasta pienen pieni maistiainen kaikesta siitä mitä Uzbekistanilla on annettavaa matkailijalle.

Vuoden vaihteessa haaveilin, että josko jo tänä kesänä pääsisin takaisin Uzbekistaniin ja jatkamaan reissuani läpi tuon kiehtovan maan. Nyt kuitenkin näyttää epävarmalta koko tulevan kesän matkustustilanne… ääh, toivottavasti seikkailuun pääsisi pian! <3

Lue täältä kaikki stan-kiertomatkan postaukset:

About Author

Seikkailumatkailija, naissoolomatkailun pioneeri ja yrittäjä Helsingistä. Reissaa maailman upeimpien reissukohteiden rinnalla tuntemattomissa paikoissa, joita ei valtamediassa näe. Tähän mennessä käytynä yli 130 maata ja tavoitteena vierailla niissä kaikissa. Haluaa samalla haastaa ennakkoluuloja ja rohkaista ottamaan askel oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

1 Comment

  • Vielä jokin aika sitten nämä Keski-Aasian valtiot eivät kovinkaan paljoa kiinnostaneet itseäni matkailumielessä, mutta sittemmin olen tajunnut, että kyllähän niissä riittäisi kiinnostavaa nähtävää vaikka kuinka paljon. Pakistan kiehtoo itseäni ehkä kaikkein eniten, olisi mahtavaa päästä ajamaan Karakoram Highwaysta Pakistanissa puoleinen osuus.

    Reply

Leave a Reply