Bloggaaminen Helsinki Koli

Kaupungin sykkeestä luonnon rauhaan

17.5.2018

Kaupallinen yhteistyö: Haicolours & PING Helsinki

Herätyskellon sirkkakuoro alkaa sirittää. Kun havahdun hereille, joudun hetkellisesti palauttelemaan mieleeni missä olenkaan ja miksi herätyskello soi keskellä yötä. Tai siltä se ainakin tuntuu, sillä huoneessa on pilkkopimeää. Herätyskello näyttää kello viittä aamulla, kun tajuan lopulta unenpöpperöni keskeltä kellon herättäneen minut edessä olevaan pitkään, mutta sitäkin mielekkäämmän työpäivän. Avaan hotellihuoneen pimennysverhot, ja samantien pimeys on poissa. Ikkunan takaa minulle hyvät huomenet toivottaa Helsingin kaupungin takaa juuri nouseva aamuaurinko, joka on jo ehtinyt maalata horisontin oranssinpunertavilla sävyillään ja on nyt aikeissa levittää säteensä hetki hetkeltä yhä voimakkaampana kaupungin ylle kuin herätelläkseen sitä uuteen päivään.

Auringonnousua lumeutuneena tuijottaessani tajuan eläneeni viimeiset kuukaudet niin kiivaasti, että tällaiset pysähtyneet pienet hetket ovat olleet harvassa. Olen jälleen kerran luiskahtanut suorittamaan elämääni, mutta jollakin ihmeellisellä tavalla se on tällä kertaa ollut erilaista. Se ei ole pelkästään ollut tutussa päivätyössä puurtamista, vaan uuden kokeilemista, itseni haastamista, oppimista, ymmärtämistä. Onnistumisia, pettymyksiä. Innostumista, hetkellistä ahdistusta. Mutta silti jostakin sisältäni kumpuaa aivan valtava palo, joka ajaa minua eteenpäin. Haluan kokeilla siipiäni. Uskaltaa yrittää. Uskaltaa tavoitella niitä unelmia, jotka ovat viimeisien kuukausien aikana mielessäni häivähtäneet, välillä voimakkaampana, välillä jopa saavuttamattoman tuntuisina. Mutta pienin askelin olen päättänyt rakentaa elämääni askel askeleelta sellaiseksi, josta haaveilen. Eihän mitään voi saavuttaa, ellei uskalla yrittää.

Ajatuksiin uppoutuneena silitän mekkoni ja pujotan jalkaani uuden karheat Haicoloursin canvas-kengät. Hetken mietin, ettei välttämättä ole viisasta laittaa yli 12 tunnin päivään alle sisäänajamattomia menopelejä. Mutta sitä en ehdi nyt murehtimaan enempää, sillä joudun jo jättämään hotelliaamiaisen välistä kun PING Festival -päivän velvollisuudet kutsuvat. Aamupäivä hujahtaa ohi hetkessä seminaaria emännöidessä, keynote-puheenvuoroja kuunnellessa ja lounasta hotkiessa ennen kuin iltapäivä tuo jo tullessaan moderointihommat, pikapalaverit, akuutit juoksevat tehtävät ja siinä sivussa verkostoitumisen vaikuttajamarkkinoinnin osaajien kanssa.

Kun lopulta Festival-päivän virallinen ohjelma on ohi ja suuntaan terassin ulkoilmaan haukkaamaan happea, huomaan terassin betonille, mustien kenkieni juureen, karisevan glitter-pölyä ja kukkien terälehtiä hiuksistani. Ja samalla tajuan vetäneeni koko päivän näissä uusissa kengissä, joiden käyttämistä ensikertaa tärkeänä päivänä vielä aamulla epäilin. Keveät kangaskengät eivät huutaneet compeedeja avukseen koko päivänä, vaikka hädin tuskin olin 12 tunnin aikana ehtinyt kunnolla istahtaa alas. ”Jaloissa ei tunnu vieläkään missään”, totean ystävälleni, ja sen kunniaksi intoudun esittämään parit nilkanojennus-potkuhypyt. Ja mikäpä tässä tanssiessa laskevan ilta-auringon valossa, kun takana oli mitä onnistunein päivä, ja edessä vielä illan odotetut juhlat.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen sirkat alkavat taas sirittää. Tällä kertaa vuorossa on kuitenkin hieman erilainen työpäivä. Suuntaan nimittäin heti aamutuimaan kohti Pohjois-Karjalaa kansainvälisten bloggaajien hostina ja edessä olisi pari päivää tutustumista upeisiin luontomaisemiin sekä rentoutumista niin kävelykierrosten, joogatuntien kuin spa-hetkien muodossa. Joku saattaisi sanoa, etteihän tällaista nyt voi työksi kutsua, mutta totta se vain tänä päivänä on, että vaikuttajien työpäivät voivat vaihdella hurjasti siitä perinteisestä yksin tietokoneella kotona nököttämisestä.

Matkalla kohti Kolia mielessäni häivähtää ajatus, olenko sittenkään osannut kiireessä pakata oikeat tavarat mukaan. Helsingissä kun oli jo täysi kesä, mutta Kolilta olin saanut viimehetkellä pakkausvinkiksi ottaa kumpparit mukaan – ennätyslumisesta talvesta kun oli vielä jäämiä jäljellä patikointipoluilla. Niin, minähän myin luksusta kiiltelevät epäkäytännölliset kumpparini ennen maailmanympärimatkaa ja jos nyt ei olisi ollut mahdollisuutta sujauttaa mukaan matkalaukkuun pieneen tilaan meneviä, tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivia keveitä Hai Low -kumppareita, olisin todentotta joutunut tarpomaan Kolin upeissa maisemissa sukat märkinä. Mutta nyt askelsin polulla kepein askelin, lätäköissä pomppien ja lumen alta paljastuvaa maata kumppareiden kärjillä tökkien, ja samalla mietin kuinka kepeää näillä olisi astella myös Helsingin asfalttiviidakossa sadepäivinä.

Kun kävelykierroksen lopuksi kiipesin Ukko-Kolin huipulle, pyyhkiytyi mielestäni samantien vähäisten yöunien tuoma väsymys. Tähystäessä silmänkantamattomiin jatkuvaa järvimaisemaa imin itseeni luonnon rahouttavaa voimaa ja kevätauringonsäteiden lämpöä. Mykistävän kansallismaiseman edessä, isojen kivilohkereiden reunalla istuessani tuntui siltä, että minun täytyisi ihan nipistää itseäni, että olinko oikeasti tässä. Huomasin jälleen kerran havahtuvani siihen ajatukseen, joka mielessäni oli häivähtänyt edellisenäkin, hyvin erilaisena työpäivänä keskellä Helsingin kaupunkivilinää. Ei oma elämänpolku, urapolusta puhumattakaan, aina mene niin kuin on alunperin suunnitellut tai toivonut, mutta juuri ne sivupolut, tienristeykset, kulkemattomat kaistaleet, saattavat meidät lopulta johdattaa sinne minne on tarkoitettukin. Tiedän olevani vielä matkalla kohti sitä oman elämäni seuraavaa tienristeystä. Minulla ei kuitenkaan ole mitään hoppua harppoa sinne, sillä tiedän, että sen sileällä asfaltilla päällystetyn jalkakäytävän ja helpon reitin sijaan minua kiinnostaa välillä kokeilla niitä vähemmän kuljettuja sivupolkuja. Niitä, joilla ehkä välillä hairahtuu rämpimään pieneksi käyneen polun ulkopuolelle keskelle metsää juurakoiden yli hyppien ja vasten kasvoja iskeviä oksia väistellen. Tärkeää on kuitenkin olla utelias kaikelle edessä olevalle, ja osata nauttia tästä seikkailusta, jota elämäksi kutsumme. Luottaa siihen, että on kulkemassa askel askeleelta oikeaan suuntaan.

Kun auringonlasku värjää Kolin järvimaiseman pehmeillä orassinpunertavilla pastellisävyillä, minua hymyilyttää. Kuvitella, mitä kahteen kokonaiseen päivään on ehtinytkään mahtua siitä, kun heräsin edellisenä aamuna Helsingin ylle nousevaan aamuaurinkoon.

  • Reply
    Ne Tammelat
    20.5.2018 at 11:04

    PING kuulostaa kokemisen arvoiselta tapahtumalta. Ihana lukea ja nähdä kuvia useasta blogista sen fiiliksestä, kun en itse muiden kiireiden takia päässyt paikalle. Ehkäpä ensi vuonna. Voi, nuo Kolin maisemat ovat pysättävän hienot joka kerta.

    • Reply
      Anna-Katri
      20.5.2018 at 19:50

      PING on kyllä ehdottomasti vuoden tapahtuma vaikuttajille Suomessa, siellä on niin ihanaa inspiroitua ei pelkästään ohjelmasta vaan myös muista vaikuttajista ja kanssabloggaajista. 🙂 Ehkäpä ensivuonna sitten nähdään siellä? 🙂

  • Reply
    Mirva
    20.5.2018 at 14:14

    Ihana tuo sun mekko! 😍 mietin muuten just hetki sitten sitä, miten ennen saattoi painaa päivän korkkareissa ja vaan kesti sen jalkakivun koska piti. Nykyään sitä on niin mukavuudenhaluinen ettei tulis kuuloonkaan. Onneksi on kauniita JA mukaviakin kenkiä.

    • Reply
      Anna-Katri
      20.5.2018 at 19:51

      No älä, ihan samaa olen itsekin miettinyt kun aiemmin kipitin aina korkkareissa! Maailmanympärimatkalle korkkarit vaihtui flipflopeihin ja tennareihin enkä sen jälkeen ole osannut enää korkkareita vetää jalkaan – mutta onneksi nykyisin tosiaan löytyy kivoja tennareita millä tepastella. 🙂

  • Reply
    Jaakko/Lomalla viimeinkin
    20.5.2018 at 22:00

    Hyviä kuvia! Ping ja Koli ovat varmasti aika erilaisia paikkoja, vauhdikas viikonloppu varmasti!

Leave a Reply